Viinipiru – viiniblogi, joka vie koko käden

"Minäkö varsinainen viinipiru?"

Yksi viiniskenen arvolatautuneimmista ja vettä jakavimmista käsitteistä on spoofulaatio. Mikä ihme on spoofuloitu viini? Kyseessä on kielteinen leima, joka lätkäistään viinille, joka on sanan säilän huiskuttelijoiden mukaan manipuloitu, tekemällä tehty ja sieluton. Etymologisesti sana on väännetty englannin sanasta spoof, joka tarkoittaa huijausta tai petkutusta. Alla Viinipirun johdatus tämän mysteerisen käsitteen pariin.

Maailman merkittävimmän viinikriitikon, Robert Parkerin, kerrotaan olevan kallellaan spoofuloidun tyylisiin viineihin, minkä väitetään kontribuoineen viime vuosina tyylisuunnan kasvuun. Spoofulaatio liittyykin olennaisesti parkerisaatioon, jolla viitataan herran arvovallan väitettyihin markkinoita muovaamiin ulottuvuuksiin.

Käsitettä viljelevien terminologiassa spoofuloidun viinin vastakohta on luonnollinen viini, jonka valmistusprosessissa “luonnon” katsotaan tekevän työstä tärkeimmän osan viinintekijän pidättyessä puuttumasta prosessiin niin paljon kuin mahdollista (vähän tai ei lainkaan sulfiittia, ei lisättyä sokeria, happoja, tanniineja tai filtteröintiä), siinä missä spoofuloitu viini valmistetaan kemikaalien voimin kellarissa (tanniinien, suutuntuman, värin ja muiden tekijöiden manipulointia, laboratorioissa luodut design-hiivat, mahdollisimman suuri ekstraktio, mutta myös uusien tammitynnyrien ylikäyttö).

Kiistanalainen käsite nousi ihmisten huulille Alice Feiringin julkaistua teoksensa ‘How I saved the world from Parkerization‘, jossa hän kuvaa räiskyvästi suhdettaan törkeinä pitämiinsä teknoviineihin sekä viinikriitikko Parkeriin, jonka arvovalta artikuloituu kirjan sivuilla ennen kaikkea hirmuvallaksi.

Mutta miksi asiasta puhutaan juuri vuonna 2009? Monestakin syystä. Ei vähiten siksi, että tällaiset viinit ovat astuneet markkinoille verrattain hiljattain. Asia liittyy viinimarkkinoiden laajenemiseen ja kaupallistumisen kiihtymiseen, niin sanottuun palettien globalisaatioon, uusien äänien nousuun kriitikko-oligarkian vastavoimaksi ja valmistusteknologioiden kehittymiseen. Samalla kuluttajien valveutuneisuus ruokateollisuuden prosesseista on kasvanut käsi-kädessä luomuruoan suosion kanssa, mikä on vaikuttanut myös viinimaailmaan. Ihmiset ovat kiinnostuneita kuulemaan kemikaaleista, joita viineissä käytetään, ja valmiita maksamaan luomusta preemiota.

Spoofulaatio ei ole kuitenkaan ainoastaan kielteinen asia. Kärjistäen voidaan todeta, että siinä missä edulliset pöytäviinit tuppasivat aikoinaan olemaan laadultaan välttäviä tai pahimmillaan virheellisiä, näinä päivinä tekniset rimanalitukset ovat harvinaisia, kiitos kohisten kasvaneen tieto-taidon, mikä liittyy myös kyseessä oleviin spoofulaatio-tekniikoihin. Enää ei ranskalaisen talonpojan tarvitse pyytää kollegoitaan pitelemään häntä käsistä ja kaatamaan kamalaa viiniä nieluun, jos hän haluaa juopua.

Halpojen viinien parantuessa kalliiden viinien kategoria on kuitenkin ainakin eräiltä osin selvästi tasapäistynyt, mistä esimerkkinä yltiötäyteläiset kultti-cabernetit, jotka maistuvat varsin samanlaisilta, tulevat ne mistä päin maailmaa tahansa.

90% tarjolla olevista viineistä on roskaa, kirjoittaa viinitieteen popularisoinnissa kunnostautunut Jamie Goode spoofulaatiota käsittelevässä blogientryssaan, mistä sain kimmokkeen myös tämän postin kirjoittamiseen.

“Valitettavasti voit panostaa viiniin paljon, mutta saada lasiisi roskaa.

Kun alat käyttämään suurempia summia viiniin, riskisi törmätä ’spoofuloituun’ viiniin kasvaa. Sellaiseen, joka on naamioitu näyttämään autenttiselta tai joka on valmistettu vastaamaan tietynlaista makupalettia, esimerkiksi myöhäisellä sadonkorjuulla, pitkittyneellä kylmämaseroinnilla ja hullunkurisuuteen asti menevällä uuden tammen käytöllä.” - Jamie Goode (Suom. Piru)

Goodea nyppii myös se, että edullisia viinejä valmistetaan tätä nykyä matkimaan kalliita viinejä, mikä on kismittänyt myös minua siinä määrin, että totesin tovi sitten: “monet edullisemmat viinit ovat laatuviinien vähäversioita, mikä tarkoittaa tammitynnyrien korvaamista runsaalla määrällä hakkelusta, entsyymien lisäilemistä ja pyrkimystä suureen suutuntumaan rypälemateriaalista viis.  Lopputulos on kunniattomana keekoileva kömpelö pastissi, suuri latistus, joka ei kykene vangitsemaan esikuvansa olemusta, sen enempää kuin toistamaan sen mysteeriä.”

Kehityksen suurimpia välittömiä häviäjiä ovatkin maukkaat, mutta simppelit pöytäviinit, sekä kevyemmät laatuviinit, kuten beaujolais-alueen kyläviinit tai perus-chiantit, joiden muuttuminen kuluttajaystävällisiksi marjahilloiksi olisi viinikirjon rikkauden kannalta tuntuva menetys. Jos kemikaaliotteesta tulee normi, häviäjiä lienevät ensisijaisesti kuluttajat menettäessään lukemattomat perinteiset tyylit aina viinimaailman huipulta saakka. Pieni määrä säröjä ei tee pahaa, niin kaun kuin tuotteella on identiteetti.

Yhteenveto: spoofulaatio on käsite, jota käytetään lyömäaseena sellaisia viinejä kohtaan, joiden teollista luonnetta halutaan korostaa. Käsitteenä se kiinnittyy laajemmassa viitekehyksessä vastarintadiskurssiin, jossa napit ovat vastakkain brandivetoisuuden, viinin ‘cocacolasoitumisen’ ja lokaalien tyylien köyhtymisen kanssa. Spoofulaation yleistymiseen ovat vaikuttaneet viinin tieteellisen ymmärryksen karttuminen, kuluttajamakujen globalisaatio, viinibisneksen juurtuminen osaksi kapitalismin sfääriä, mutta väitteiden mukaan myös vaikutusvaltaisten kriitikoiden mieltymykset. Vaikka spoofulaatioksi kutsuttu kielteinen ilmiö on monilta osin todellinen, sen kääntöpuolena on edullisten viinien noussut laatu. On kuitenkin hankalaa arvioida kuinka pitkäkestoisen uhan ilmiö muodostaa viinien monimuotoisuudelle, sillä trendejä seuraavat vastatrendit yhtä varmasti kuin nousuvettä laskuvesi.

Irtoaako kommentteja, ajatuksia tai mielipiteitä keskustelun verran?