Jos haluat tietää miltä hapankaali tuoksuu hikisten nahkahousujen läpi nuuhkuteltuna, kaada lasiisi Valdifalco Morellino di Scansanoa vuodelta 2006. Kyseisellä viinilä on tuoksu, joka on samaan aikaan rivo ja säädytön. Kuin Münchenilaisen bierstuben ylipainoinen omistaja, joka hässii Gertrudia Oktoberfestin jälkihöyryissä.
Kyseessä on erikoisin tuoksu sitten parin vuoden takaisen Alto Adigen Chardonnayn, jonka ristin kuulantyöntäjän hikiseksi kainaloksi. Mitä tulee Valdifalcon makuun, se on sekä samaa että eri maata kuin roisinpuoleinen tuoksu. Vaikka runsaista tertiäärisistä aromeista ei varsinaisesti päästäkään eroon, Baijerilaisen painajaisen voi silti siirtää ei-toivottujen muistojen lukittuun lokeroon ja hukata avaimen. Maku on nimittäin yllättävän raikas, muikean hapankirsikkainen, kohtuullisen tamminen ja varsin tanniininen. Nokan hapankaali artikuloituu makumaailmassa enemmän Burgundeille tyypillisenä herkkusienimäisyytenä ja mikä oudointa, chipsien lisukkeena vedettävänä kermaviilidippinä. Tarjolla on siten snadisti laktinen kokemus lievällä aromivahvenneviballa, mikä ei jostain syystä pistä Pirua yökkäämään.
Tämä viini ei missään tapauksessa ansaitse osakseen tyylipisteiden ryöppyä, mutta persoonallisuutta sillä on vaikka muille jakaa. Maiston samaisen 2006:n reilu vuosi sitten, jolloin viini oli robustissa tanniinisuudessaan ja lievässä sulkeutuneisuudessaan varsin toisenlainen. Onko kyse yksittäisestä pullosta vai onko Valdifalco yksinkertaisesti viini, joka kehittyy kuten viinien parhaimmisto, mutta kauhistuttavalla tavalla väärin. Mene ja tiedä. Koska olen härski jätkä, juon tämänkin pullon loppuun huomenna. Mitä tahansa paitsi stimulanssin puutetta, toteaa elämysnälkäinen Viinipiru nenästään kiinni pidellen.
Koska minulla ei ole yhtikäs mitään asiaa, kysyn mieluummin kysymyksen. Oletko koskaan maistanut todella hyvää Vino Nobile de Montepulcianoa? Sellaista, joka pistää sukat pyörimään jaloissa kysymättä lupia ja kirvoittaa selkäpiissä väristykset valuessaan nielua pitkin kohti vatsalaukkua. Minä en ole.
Nobilet näyttäytyvät viinimaailman suurina keskinkertaisuuksina. Pidän varsin mahdollisena, että olen väärässä änkyrän mielipiteeni kanssa, mutta asianlaidan uskominen olisi totuuden nimissä helpompaa, ellei Piatro del Diavolo 2004 (16,93€) pelaisi auliaasti pussiini todistusaineiston muodossa.
Viini luistelee pehmeänä läpi paletin olematta kuitenkaan ryhditön. Se ei ole maultaan pitkä eikä lyhyt. Se ei varsinaisesti maistu Italialta, mutta ei oikeastaan miltään muultakaan maalta. Se ei maistu erityisen hyvältä, mutta ei myöskään lainkaan pahalta. Korkeintaan ennalta-arvattavalta ja hivenen kyllästyttävältä. Ymmärrätte, jos sanon, että kyseessä on kertakaikkisen raivostuttava viini, jonka juon viimeiseen pisaraan viihdytettynä vailla kyllääntymistä.
Kukaties viinin paholaiseen viittaava nimi vihjaa salakavaluudesta: luulen nimittäin hetkittäin juovani hyvää viiniä, mutta havahdun kulaus toisensa jälkeen siihen, että vedän itseäni höplästä.
Gattinara on pöllinyt korean ulkonäkönsä Quasimodolta
Olisi metkaa väittää, ettei Travaglinin Gattinara kaipaa esittelyjä. Todellisuudessa esittelyt tulevat tarpeeseen sekä tuottajan että alueen kohdalla. Italian Pohjois-Piemontessa sijaitsevaa Gattinaraa on nimitelty köyhän miehen Baroloksi, koska alueen viinit ovat baroloiden lailla Nebbiolo-vetoisia, mutta jääneet kuuluisimpien palstojen tuotteiden varjoon. Vaikka nimityksessä lieneekin rautaisannos totuudenperää, eräät Gattinaran tuottajat osaavat veistellä viineistään sellaisia Nebbiolon ilmentymiä, että tapanikansamainen nöyryys yleisön edessä voidaan suosiolla nakata jorpakkoon. Travaglini on yksi heistä. Myös Wine Spectator huomasi tämän ja nosti vuosikerran 2003 top 100 viiniensä joukkoon.
Mutta mikä on Gattinaran skene? Tuoksu on varsin antoisa: kuivattujen mustaviinimarjojen (onko sellaisia edes olemassa?), orvokkien ja Ettan-nuuskan yllättävän sekoituksen voi haistaa, vaikka lasi olisi kädenmitan päässä nokasta. Tuoksun voimaperäinen vääntö ei toisiinnu maussa. Päinvastoin: tarjolla on keskitäyteläinen, silkkisenä starttaava pläjäys, jossa ovat läsnä hapokas maukas hedelmäisyys, piipputupakka, lyijykynä ja lopulta hento terva. Tanniinit ovat hienojakoiset, mutta määrällisesti siinä määrin roikaleet, että mieleen juolahtanut ajatus burgundimaisuudesta haihtuu samaa tahtia kuin kiristelevät ikenet vetäytyvät neitseellisemmän hammaskiilteen tieltä puoliväliin aivokuorta. Ruokaa kiitos.
Travaglinin Gattinara on persoonallinen, kompleksi, herkullinen ja traditionaalinen viini. Harmi, ettei sitä löydä enää Alkon tilausvalikoimasta. Parin kympin hintaan se on mainio ostos, joka päihittää saman vuosikerran Fenocchio Barolon.
Viinipirun viikon luontovinkki: Jos kohtaat Travaglinin kärsivän muotoisen Gattinaran maastossa, nappaa se pivoosi hätiköidyn nopeasti ja kypsyttele liioitellun lungisti.
Tilastojen mukaan suomalaiset kaksinkertaistivat samppanjan kulutuksensa vuosikymmenessä. Vuonna 1999 juotiin 126 000 litraa, mikä tarkoittaa pseudojärkeilyllä, joka kolmaskymmenes suomalainen tyhjensi pullon samppanjaa vuoden aikana. Tosin, koska samppanjahumala on kalsarikännäilyskenessä näinä päivinäkin harvinaisuus, voidaan olettaa, että pullot jaettiin jonkun kanssa, jolloin saadaan tulos, jonka mukaan noin 6% suomalaisista maisteli samppanjaa 1999.
Vuonna 2009 samppanjaa kului yli kaksi kertaa enemmän. Kvasilogiikan mukaan 2009 noin reilu 15% ihmisistä osallistui samppanjapullon tuhoamiseen. Jos samppanja ajatellaan yleensä juotavaksi laseittain, lukema tietenkin kasvaa. Toisaalta, ne jotka avasivat pullollisen, avasivat todennäköisesti toisenkin, mikä tarkoittaa kulutuksen keskittymistä…
Oli miten oli, selvää on, että samppanja on alkanut maistua myös suomalaisille. Ajankohta on mitä mainioin, sillä tuottajien hinnanalennuspaineet ovat juuri nyt historiallisen suuret. Ei muuta kuin kuplimaan.
Vaikka itse olen par’aikaa muilla mailla, tässä esiajastettu posti päräyttävästä valkoviinistä, jonka korkkasin aiemmin. Maistelussa oleva Nicolas Joly Savennières on tehty rypälekunnan kukaties aliarvostetuimmasta kuningasrypäleestä, Chenin blancista. Viinin väri on kullankeltainen, lähes pronssinen. Kehittynyttä tuoksua hallitsee mehiläisvaha, marsipaani, vilja ja kuivattu aprikoosi. Maku on täyteläinen ja viskositeettia piisaa. Alkoholitilavuus kipuaa yli 14 prosenttiin, mikä kuulostaa valkoviinissä pahaenteiseltä, mutta tätä ei huomaisi ilman etikettilunttia, sillä tiukat viinakset eivät pyöri mielessä, silloin kun Savennières pyörii lasissa.
Okei, kuvan pullot ovat tilan ykkösviiniä, mutta koska kuvassa on Jancis, en hennonnut olla käyttämättä sitä
Sinänsä Jolyn viinit ovat mainio esimerkki siitä, että eleganssi nojaa perimmiltään balanssiin. Antiikin Kreikkalaiset äkkäsivät tämän arkkitehtuurissa. Sopusuhtaisuus on suhteellista, mistä voi vetää aasinsillan naiskauneuteen: supermalli Heidi Klumin kengänkoko saattaa olla 43, mutta “hitto kuinka isojalkainen nainen” lienee viimeinen päähän juolahtava ajatus, mikäli tähän liki 180-senttiseen kaunottareen sattuu törmäämään marketin kassalla.
Mutta takaisin vinkkubisnekseen. Jolyn Savennièresista löytyy kuivattua luumua, aprikoosia ja suolaisia, mineraalisia makuja. Vaikka nokka ei sitä paljasta, suu vihjaa, että viinissä saattaa olla mukana kourallinen jalohomeisia rypäleitä, jotka luovat pinkeyttä paletin takaosissa.
Tuoksumaailman paahteiset komponenti korostuvat avautumisen myötä. Pistikö joku lasiin tipan tai pari seesamöljyä? Pituudessaan viini lunastaa odotukset; hetkenä, jossa enemmistö viineistä menettää traagisesti siipensä, Jolyn viini hakee uutta vauhtia kihelmöivästä mineraalisuudesta ja jälkimaku kutkuttaa suuta vielä pitkään kulauttamisen jälkeen. Kyseessä on herran kakkosviini, joten voidaan turvallisesti todeta, ettei Joly ole ainoastaan lahjakas saarnamies, vaan myös taitava tekemään viiniä.
Jos Jolyn poikkeuksellisen erikoiset viinit kiinnostavat, lisää juttua täällä ja täällä.
Seuraavat neljä viikkoa olen pois pelistä. Otan osaa 9000 kilometrin ralliin, joka ajetaan Budapestista Malin pääkaupunkiin Bamakoon. Ajopelinäni on puolikuntoinen Toyota Hilux vuosimallia 1994, jonka ostin halvalla Itävallasta. Reitin varrella on luvassa hiekkaa, miliisien lahjomista ja maamiinoja. Olen ajastanut posteja tipahtelemaan sivustolle noin kerran viikossa, mutta en ymmärrettävistä syistä pysty vastaamaan kommentteihin. Blogi jatkaa helmikuun toisella viikolla.
Kas vain, Suomi näyttää harovan yleisiä lainalaisuuksia vastaan: viinan myynti on laskenut lamasta huolimatta! Absoluuttiseksi alkoholiksi muutettuna lasku oli vuonna 2009 3,6 prosenttia. Viini sen sijaan porskuttaa käyrillä kasvulukemia: Punaisten myynti kasvoi 1,4 prosenttia ja valkoisten 1,8 prosenttia. Eniten kasvoi kuohuviinien kulutus, 2,8 prosenttia. Maltillisia numeroita, mutta myönteisiä lukemia kaikki tyynni.
Tällä kertaa lasissa Emina Rueda, kohtuuhintaisten hyllyltä napattu valkkari Espanjan Ruedasta, josta tulee päivä päivältä enemmän mielenkiintoista viiniä.
Tuoksussa persikkaa, limeä ja kevyttä mineraalisuutta. Maku jatkaa tuoksun linjalla. Mukava pikkuviini on aromaattinen, mutta raikkaan hapokas. Tällaisia arkiviinien tulisi olla: kulauteltavia ja simppeleitä, mutta herkullisia. Yhdistä kalaan tai kanaan, viilennä huolella.
Alle kympin hintaluokassa vanha tuttu, Espanjan Cava Vallformosa Brut Vintage (9,98€) hoitaa homman tyylillä. Paahtoleipää, mineraalisuutta, omenaisuutta ja eleganssia tarjolla pikkurahalla.
Laatuviinien luokassa on erinomainen hetki näyttää ylihintaisille merkkisamppanjoille (kuten Veuve Cliquot ja Moët) pitkää nokkaa. Moni ei sitä vielä tiedä, mutta Englannista tulee tätä nykyä kuohuviinejä, jotka pesevät Franciacortat, Cavat ja Proseccot herkullisuudessa ja menevät sokkona sekaisin ihka-aidon samppanjan kanssa. Testaa siis uuden vuoden kunniaksi Ridgeview Merret Grosvenor Blanc de Blancs (29,10€), joka on hieno esitys eräältä saaren lupaavimmalta tuottajalta. Jos ympärillä on kavereita, sokota armotta.
Haluan toivottaa tässä kohden vuotta hyvää joulua jokaiselle blogin lukijalle. Kulunut vuosi on ollut hyvä ja nyt on aika pysähtyä puntaroimaan tapahtumia muutaman päivän ajaksi. Kiireettömän elämän helliminen on tarpeen edes kerran vuodessa ja kuusijuhla täyttää sen tarpeen paremmin kuin hyvin. Ajatus joulun ajaksi: kukaties hidas elämä ei ole vain ohikiitävä hetki vuodessa, vaan tavoiteltava mielentila mihin aikaan vuodesta tahansa.
Hyvää joulua!
ps. jouluaaton kinkkuviinit löytyvät ViiniTV:stä, mutta pistän ne tähän lyhyesti siitä huolimatta: Sartori Valpolicella Classico (9,98€) ja Pfaffenheim Pinot Gris (12,48€).
