Olin tovi sitten viettämässä iltaa kantakaupungilla, harhaillen kuppilasta toiseen, hyvässä seurassa, vailla muuta päämäärää kuin päihtyminen. Ilta ei ollut viinin vinkkelistä saatikka tunnelmaltaan kovinkaan analyyttinen tai akateeminen, vaikka jutut olivatkin jo karanneet sen verran korkealentoisiksi edeltävien viinipullojen aikana, että ilma seurueen yllä oli lämmennyt ja muuttumassa ohueksi.

Vaikka epäilin halvan Grenachen tuhonneen makuaistini, en malttanut olla tilaamatta Zenaton Ripassaa huomattuani, että eräs parkkiintunut kantakaupungin kuppila tarjosi sitä laseittain. Zenato osoittautui juuri tarpeeksi isopäiseksi viiniksi valittua tilannetta varten: se ei piitannut turtuneesta paletistani tai kysellyt lupia, vaan päinvastoin pakotti aistit terävöitymään pelkällä läsnäolollaan ja keskeytti tuiki tarpeettoman, mutta eloisan keskustelun valistusfilosofian ja kommunismin siamilaisesta suhteesta, jonka posetiivarinpyörittäjän vakanssia olin tähän saakka hoitanut.

Ripassa oli enteellisen tasapainoinen jo tummassa, muhevassa tuoksussaan. Tekstuuriltaan se oli niin samettinen ja rikas, että pelkäsin viinin koaguloituvan suussani kiisseliksi. Sen tanniinit olivat hienojakoiset, maukkaat ja runsaat, mikä oli juuri sopiva vastine leveän luumuisalle maulle, joka oli jopa aavistuksen makea. Corvina-rypäleen mustikkaisuus löytyi makumaailmasta tunnistettavalla tavalla ja viesti siitä, että viinillä oli kotiosoite, mikä oli luottamustaherättävää tänä lehtolapsiviinien aikakautena. Vaikka letkeä ilta ei tarvinnut pelastamista, Ripassa olisi varmasti onnistunut myös siinä.

Jos kuulut niihin, joille kiroilevaa merimiestä karskimmat hapot tai maatilan lannanhajusta muistuttavat tertiääriset tuoksut viestivät liian pitkään jatkuneesta viiniharrastuksesta, kokeile tätä vajaa parikymppiä Alkossa kustantavaa viiniä.