Sika on siivuttamista vaille valmis joulun viettoon
Hyvää joulua blogin lukijoille ja kiitos kuluneesta vuodesta. Yllä kuva tämän vuoden kinkusta. Mitä avaan juomaksi? Jotain mitä varastosta löytyy, katsotaan huomenna. Pyysin yhtä vieraista tuomaan mukanaan pullon tai kaksi samppanjaa, joten ainakin sitä. Ei muuta kuin hienoviritteisen nautiskelun ja purkittamista pakenevien elämysten sävyttämää joulua myös sinulle.
“A tragedy is a representation of an action that is whole, serious and of a certain magnitude. It has a beginning and middle and end. “ – Aristotle
Robert Parkerin Wine Advocate -julkaisun ympärillä poreileva Murciagatena tunnettu skandaali sai tänään uusia kierteitä, mutta palaan käänteisiin hieman alempana. Ensin tarina pähkinänkuoressa, mikäli et ole seurannut sen kehittymistä:
Master of Wine Pancho Campo näyttää lypsäneen tai pyrkineen lypsämään kymmeniä tuhansia espanjalaisilta tuottajilta lupaamalla heille vastineeksi näkyvyyttä Robert Parkerin Wine Advocatessa. Tilanteen tekee erikoiseksi se, ettei Pancho Campo kirjoita lehteen. Hänen roolinsa on ollut järjestää Parkerin Espanjan miehen, Jay Millerin, Espanjan ohjelma. Jim Budd paljasti asian ylläpitämässään Jim’s Loire -blogissa ja on raportoinut tilanteen kehittymisestä aktiivisesti.
Syytökset ovat vakavia, sillä pisteiden tai pääsyn myyminen tuhoaisi tiukasta eettisestä koodistaan tunnetun Wine Advocaten uskottavuuden.
Tarina heräsi henkiin korruptioväitteistä, kritiikin myymisestä ja periaatteiden syömisestä. Pelkistä huhuista. Mutta sitten kiusalliset tiedonmuruset pulpahtivat pintaan yksitellen. Paljastui, että varjoisissa nurkissa oli todennäköisesti pelattu hämäräpeliä. Miten Parker reagoi kuultuaan huhuja vääryyksistä?
Parker ylläpiti hiljaisuutta kiusallisen pitkään, kukaties toivoen skandaalin kuolevan pois omia aikojaan. Kun näin ei tapahtunut, hän julkaisi tiedotteen, jossa totesi ykskantaan, että huhut oli todettu vääriksi lehden sisäisissä tutkimuksissa, joiden tarkempaa luonnetta hän ei valottanut.
Sittemmin ilmaantuneet kirjalliset todisteet eivät muuttaneet hänen mieltään. Hän uhkailee tietoja levittäneitä tahoja oikeustoimilla. Tämä on erikoista, sillä mikäli tiedot ovat totuudellisia, eikä asiakirjoja voida osoittaa väärennöksiksi, peli on jo pelattu. Se on ohi. Res ipsa loquitur, kuten antiikissa todettiin.
Jos olet itse kokenut tapahtumien seuraamisen jännittäväksi, et ole yksin, sillä tämä sipulin lailla kuoriutuva skandaali on tyylipuhdas kreikkalainen tragedia.
Tarinan arkaainen asetelma vetoaa järkeilyn sijasta vaistoihimme, sille tarve epiikan veistelyyn istuu meissä lujasti. Mutta miten kyseinen tragedia rakentuu ja mikä tekee siitä sellaisen? Vilkuillaan hieman Aristoteleen runousoppia ja sovelletaan tulkintaan valikoitua sosiologiaa. Käsitellään tapahtumaa tekstinä.
Syytökset ovat pyörineet Pancho Campon ympärillä, mistä olisi vaivatonta tulkita, että hän on tarinan päähenkilö, mutta silloin sortuisimme tarpeettomaan virheeseen. Vaikka Pancho Campo häärii kohun ytimessä ja hänen toimijuutensa on välttämätön ehto juonen rakentumiselle, hän ei ole tarinan päähenkilö. Pancho Campolle lankeaa tarinassa roiston rooli, mihin hänen satyyrimaiset piirteet sopivat erinomaisesti.
Myöskään Jay Miller ei ole päähenkilö, vaikka Panchon epäillään sortuneen vääryyteen hänen nimissään. Hän on vain Panchon toiminnan alusta. Samalla hän on valesankari ja katalyytti eeppisen mittakaavan tragiikalle. Tarinan protagonisti, päähenkilö, on Robert Parker itse. Hän tempautui juonen pyörteisiin vastentahtoisesti, kuten päähenkilön kuuluukin. Tämä ei ole ainoa asia, mikä tekee Parkerista erinomaisen päähenkilön, sillä kuten Aristoteles jo tiesi:
“The protagonist should be renowned and prosperous, so his change of fortune can be from good to bad.”
Elämän taipaleella menestystä niittäneen päähenkilön lisäksi tragediaan tarvitaan hamartia, traaginen virhe, jonka hän suorittaa joko tietämättömyyttä tai silkasta vahingosta. Tämän tarinan hamartia käy ilmeiseksi sille, joka lukee Parkerin viimeisimmän vastineen.
hamartia on Parkerin vähättelevä ja väistelevä suhtautuminen todisteisiin, jotka on tuotu painossaan koko maailman arvioitaviksi ja punnittaviksi. Epäonnisen siilipuolustuksen seurauksena veitsen terällä on päätynyt varoittamatta koko imperiumi, vuosikymmenten aikana rakentunut ura, tähden loisto ja henkilökohtainen kunnia, ei enempää eikä vähempää. Kivi on jo rikkonut lammen pinnan jännitteen, loiskahtanut ja pisaroinut ympärilleen.
“The change should come about as the result, not of vice, but of some great error or frailty in a character. That is hamartia.”
Aristoteleen tragediassa on oltava alku, keskikohta ja lopetus, jotta teos olisi kokonainen. Ensimmäisessä osassa insentiivinen momentti käynnistää tapahtumien vyöryn syy-seuraus-suhteiden vääjäämättömyydellä. Keskimmäisessä osassa ketjureaktio kulminoituu kliimaksiksi, mikä näyttäytyy tässä tarinassa vedenpitäviltä vaikuttavien todisteiden ilmaantumisena näyttämölle. Jännite on ladattu äärimmilleen kuin Artemiksen jousi.
Ensimmäiset kaksi näytöstä on nyt nähty, jäljelle jää vain viimeinen näytös, jossa ensimmäisessä osassa käynnistyneen konfliktin jännitteen on määrä purkautua, todennäköisesti osanottajien kannalta tuhoisasti. Näytös esitetään silmiemme edessä tavalla, joka noudattaa Sofoklesin kuuluisaksi tekemää tuhatvuotista traditiota, mutta toteutetaan nykyteknologian ubiikissa valokeilassa reaaliajassa ja ilman kenraaliharjoituksia.
Odotamme jännitteen laukaisevaa katharsista tietämättä miten lopullisen näytöksen tarina kuoriutuu ja mitä vastentahtoiselle päähenkilöllemme käy. Tiedämme, ettei näköpiirissä ole jumalallista väliintuloa, deus ex machinaa, antiikin halpamaista tragiikan tuhoajaa ja ymmärrämme samalla, ettei kreikkalainen tragedia voi päättyä amerikkalaisen komedian tapaan, mutta tarvitsemme silti katharsiksen, koska juoni on sitonut meidät myötäeläväksi yleisöksi ja solmu on avattava.
“The end of the tragedy is a catharsis of the tragic emotions of pity and fear. Spectators are purged of their own emotions of pity and fear through their vicarious participation in the drama.”
Viinipiru on Espanjan Riojan ystävä, mutta huomaa syttyvänsä modernien pullotteiden kohdalla kalliimpia ja arvostetumpia Gran Reservoja useammin nuorista Crianzoista, joissa on toisinaan kaikki se, mitä herkullisuuteen tarvitaan ilman ylenpalttista uuttamista ja tammikäsittelyä. Jos Gran Reserva on tehty malttia ja varovaisuutta arvostaen, valitsen ruokapöytääni kernaasti sen, mutta valitettavan usein tammen määrän kasvaessa vaakakuppiin päätyy raskaamman hinnan lisäksi ylipainosta kärsivä maku.
Lan Gran Reservan tuoksu on kuin lämmin tuulahdus Marrakechin basaarista: tarjolla on kanelitankoa, lakritsijuurta ja viikunaa. Kellot alkavat kilistä päässä, kun mieleen nousee muistoja jouluisasta luumukiisselistä. Myös alkoholi nousee snadisti nokkaan.
Viinin maku on täyteläinen, taatelinen, samettisen pehmeä ja hapoiltaan pureskeltava. Pyöristyneet tanniinit tuovat kokonaisuuteen ryhtiä, eikä tyyliin kuuluva runsas tammitus häiriköi paletilla. Makumaailma on paahteinen ja jopa aavistuksen makea.
Seitsemässä vuodessa viini on kehittynyt yllättävän maltillisesti: komponentit ovat integroituneet, mutta Kafkamaiset muodonmuutokset kannattaa unohtaa suosiolla. Ekstraktion suhteen mennään niillä rajoilla, onko kyseessä jo liian täyteen ladattu hedelmäpommi. Itse tyytyisin vähempäänkin.
Miten tämän vetäisi yhteen? Lan Gran Reserva on laadukas Rioja, joka flirttailee onnistuneesti kansainvälisen tyylin kanssa. Viinin hinta-laatu on kohdillaan. Samettista sulavuutta ei häiritse edes sliipatun oloinen särmikkyyden puute; viini pysyy pystyssä horjumatta.
Toisinaan vähemmän on kuitenkin enemmän. Tästä syystä Viinipiru valitsee Lan Gran Reservaa mieluummin ruokapöytäänsä hieman rustiikkisemman, suuta kuivattavamman pullotteen Riojan kuuluisalta punkkualueelta. Piru ei kuitenkaan esitä vaadetta lopulliseen totuuteen, joten maista ja päätä itse, voiko karheus olla hiton sijasta hienous, joka on toisinaan tavoittelemisen väärti.
Viime päiväni ovat kuluneet voittopuolisesti koliikkivauvan itkua kuunnellen, jolloin viininmaistelulle on jäänyt luvattoman vähän aikaa. Onneksi myös viisiviikkoisen on ladattava säännöllisesti akkujaan, jotta serenadien laatu ei laske luokattomaksi. Tällaiset hetket olen käyttänyt hyväkseni livahtamalla viinitilaisuuksiin. Viimeisellä pakoretkelläni suuntasin Castellblanchin tilaisuuteen, jossa lipittelin cavaa.
Ensin pari sanaa kuohuviiniskenestä. Suomalaiset juovat enemmän kuohuviiniä kuin koskaan ja valtaosa osa siitä on espanjalaista cavaa. Cava valmistetaan samppanjametodilla, mutta espanjalaisista rypäleistä, pääasiassa Parelladasta, Xarellosta ja Macabeosta. Lopputulos on niittänyt menestystä viininystävien parissa.
Vaikka cava myy eri puolilla maailmaa, Suomi näkyy kiitettävästi tilastoissa. Castellblanchin suurin markkina-alue on itseasiassa, uskokaa tai älkää, piskuinen Suomi. Maan suosituimmaksi rosé-kuohuvaksi noussut Castellblanch Rosado itseasiassa räätälöitiin Suomen markkinoille. Menestyksen seurauksena viini lähtee seuraavaksi valloittamaan lähimaita.
Suomen merkitys Castellblanchille ei näy ainoastaan viinien räätälöinnissä, vaan myös suuremmissa kädenväännöissä. Castellblanchin peruskuohuvaa on kutsuttu useita vuosikymmeniä nimellä Cristal. Äskettäin Roederer, joka valmistaa maailmankuulun Cristal-samppanjan, ärsyyntyi nimien päällekkäisyydestä ja uhkasi raahata Castellblanchin EU:n oikeusistuimiin. Talo päätti vaihtaa nimen suosiolla ja pyysi ihmisiä tarjoamaan korvaavia nimiehdotuksia. Voittajavaihtoehto löytyi Suomesta maahantuojalta. Sen seurauksena Cristal tunnetaan tätä nykyä nimellä Carat.
Castellblanch Rosado (8,49€) on varsin onnistunut viini. Se kantaa runsaanpuoleisen sokerinsa lipsahtamatta äitelän puolelle ja toimi lasissa hienosti. Marjaisuudestaan huolimatta se ei maistu esanssiselta. Viini on itseasiassa yllättävän kompleksi esitys: löysin kulauteltavasta mausta jopa hentoa savuisuutta. Hinta-laatu-suhde on kauniisti kohdillaan.
Kesä on roséviinien kulta-aikaa. En osaa lausua viinin nimeä, jonka maahantuoja lähetti, mutta lausun pari sanaa sen tuoksusta ja mausta.
Pñscal Fresh (6,98) ei ole miehekäs viini. Se on vaaleanpunainen. Siinä on kuplia, mutta ei tarpeeksi, jotta sitä voisi verrata samppanjaan. Kolmanneksi, siinä on jäännössokerin tuomaa makeutta, mansikkasiiderin juojat huomio. Neljännäksi, se ei ole ruokaviini, ellei yksittäistä vaahtokarkkia lasketa ateriaksi. Viidenneksi, sen alkoholitilavuus on 9 prosenttia, mikä on kuin saunoisi alalauteella.
Viinin nokka on yllättävän runsas ja muistuttaa kettukarkkien marmeladista tuoksua yhdistettynä kypsään metsämansikkaan. Mansikan ja karpalon ympärillä pyörivä maku on nimensä mukaisesti jääkylmänä raikas, vaikka makeuttakin löytyy tietä tasoittamasta. Kokonaisuus on kulauteltava, teknisesti onnistunut ja helposti lähestyttävä.
Pñscal Fresh sopii maljojen nosteluun tai puistopiknikille. Se ei ole viininä raskaansarjan iskijä, mutta hyvä vaihtoehto iänikuiselle Fresitalle. Viilennä huolellisesti ja tarjoa kikattaville naisille.
++/+++++
Sherry, tuo englantilaisten seniilien suosikkiase taistelussa hampaattomuutta vastaan, on kaihtanut vuosikymmenet parrasvaloja kuin mikäkin hämäräveikko. Tilanne muuttui juuri. Uusitalon Antti nimittäin julkaisi opuksen, joka on nimetty osuvasti Sherryksi. Kirja sisältää kaiken mitä et ole tiennyt haluavasi tietää sherrysta, sen valmistuksesta ja tyylien moninaisesta kirjosta, mutta jonka päädyt huomaamattasi omaksumaan käännellessäsi sen sivuja.
Pistäydyin kirjan julkkaritilaisuudessa vetäisemässä osterit huiviini ja testaamassa samalla muutaman version juomasta, jota olen aktiivisesti vältellyt jo vuosien ajan. Sanottakoon se suoraan: Tio Pepe ei kuulu Viinipirun ruokaympyrään. Join sherrya viimeksi suorittaessani viinitutkintoa joitakin vuosia sitten, ja sitä ennen luoja tietää milloin. Parisataa sivuisen sherryaiheisen informaatioähkyn jälkeinen johtopäätös oli silti yhtä väistämätön kuin ilmeinenkin: nyt jos milloinkaan lasiin täytyi saada sherrya.
Oikein hyvä, että annoin sherrylle uuden mahdollisuuden. Päädyin huomaamaan, että kaikessa kulmikkuudessaan sherry on viinihifistelijän juoma sanan todellisessa merkityksessä.
Ensinnäkin, sherry on yllättävän monipuolinen ruokaviini, joka toimi ostereiden kanssa yhtä hyvin kuin samppanja. Ruokaystävällisyytensä lisäksi se on kaikessa rustiikkisuudessaan aseistariisuvan sympaattinen osoitus jääräpäisyydestä aikana, jona viinityylit muuttuvat toistensa kopioiksi alkuperästä viis. Sherry ei vastaa massojen tuttifrutti-huutoihin, vaan jatkaa valitsemallaan linjalla.
Sherry on myös tasoonsa nähden halpa juoma. Ajatelkaapa, missä muussa viinityylissä fino sherryn (ja amontilladon) lisäksi saa kompleksisia kypsiä elämyksiä kympillä? Olkoonkin, että haistoin lasissani kuusenhavuja, pähkinää, tuoretta asfalttia ja merisuolaa.
Sherry on vaikeasti lähestyttävä, mutta samaan aikaan vivahteikas ja monimutkainen viini, joka stimuloi nautiskelijan nuppia. Moinen ei voi olla kovinkaan huono asia, tuumaa kurssiaan muutaman asteen verran korjannut Piru.
Antti Uusitalon Sherry-kirjan saa hommattua esimerkiksi täältä.
Verrattain tuntemattoman Bierzon punaviinit ovat saaneet viimeaikoina osakseen suitsutusta. Viinipiru teki maakuntaan täsmävisiitin, koska huomasi olevansa vähintään yhtä janoinen kuin kyllästynyt Suomen kevään verkkaiseen etenemistahtiin. Lopputuloksena oli kasvanut ymmärrys alueen viiniskenestä sekä Teneriffa-tyylinen pandarusketus.
Mencia-köynnökset odottelevat oksia, lehtiä ja rypäleitä Corullonin kylän rinteillä
Ensin pari sanaa Mencia-rypäleestä, josta Bierzon punaviinit valmistetaan. Perimätiedon mukaan Mencia kulkeutui Bierzon alueelle pyhiinvaeltajien matkassa 1600-luvulla. Vuosisatojen saatossa se on sopeutunut paikallisiin sääolosuhteisiin mainiosti. Perinteisesti Menciasta taottiin laihaa ja simppeliä viiniä, joka juotiin muutaman kilometrin päässä valmistuspaikasta. Viinikriitikoiden huulille se nousi vasta 2000-luvulla, mistä tarkemmin myöhemmin.
Tienoon talonpojat valmistavat viininsä yhä keskiaikaisin metodein. Jos muukalaiselle tarjoutuu tilaisuus nauttia paikallisesta vieraanvaraisuudesta chorizon ja viinilasin verran, tämä käy ilmeiseksi. Mencia käytetään ja kypsytetään samaisessa suuressa tynnyrissä, jonne rypäleet tungetaan kokonaisina nippuina, rankoineen päivineen. Tämän jälkeen tynnyri suljetaan ilmatiiviillä sinetillä ja avataan vasta kun juomingit alkavat.
Tynnyristä viiniä lapataan kauhalla tai kupilla, jonka jälkeen se kulautellaan pienistä juomalaseista tai nahkaisesta leilistä, el botasta, joka kulkee kätevästi olalla pelloille. Viini on kevyttä, aromaattista ja rustiikkista. Se sammuttaa janon vuosisataisella varmuudella, vaikkei erityisen päräyttävää olekaan.
Ricardo ja magnum hetki ennen maratonilounasta
Tässä kohtaa kuvaan astuvat Alvaro ja Ricardo Palacios, joista ensimmäinen teki temput Prioraton alueelle pari vuosikymmentä sitten nostamalla sen maailmanmaineeseen ja jälkimmäinen nyt Bierzolle. Ricardo Palacioksen luotsaama Descendientes de J. Palacios on nostanut maakunnan skenen uuteen sfääriin tallomatta kuitenkaan talonpoikien traditioiden päälle. Pitkä maseraatio ja rankojen käyttäminen ovat mukana kuvioissa, vaikka Palacioksen kellarissa näkeekin ruostumatonta terästä. Tilan Menciat ovat nauttineet suitsutuksesta viime vuosina. Viinit, kuten Moncerbal ja Las Lamas ovat siinä määrin kysyttyjä, että niiden hinnat huitelevat jo liki satasen tuntumassa.
Kolmekymppinen Ricardo tuottaa viiniä burgundilaisella mentaliteetilla ja biodynaamisella lähestymistavalla. Jyrkillä rinteillä työskennellään käsin ja kavioin, eikä kellareissa harjoiteta alkemiaa kemikaalien muodossa. Burgundilaisen lähestymistavasta tekee Ricardon pyrkimys hienoviritteiseen eleganssiin ylenpalttisen ekstraktion kustannuksella sekä terroir-ajattelun ohjaama palstojen kaitsenta.
Tynnyrit vartovat pullottamista bodegan kellarissa
Vaikka Ricardo ja Alvaro ovat jo löytäneet tienoon parhaat palstat, vaatii maaperän erityispiirteiden ymmärtäminen aikaa. Jos Ricardoa on uskominen, hommaan on syytä varata vähintään 200 vuotta. Viinikriitikot tuntuvat olevan eri mieltä vaatimattoman Ricardon kanssa, mikäli pisteytyksiin on uskomista.
Maistelin tilan viinejä kellarissa suoraan tynnyreistä. Sytyin eniten Moncerbal -09:ään, joka oli nuoreksi, suureksi ja runsaaksi viiniksi raikas kivimäisten komponenttien, tummien marjojen sekä yrttien ryydittämänä. Mielenkiintoista tsekata, miten viini kehittyy kasvettuaan aikuiseksi. Tilan Las Lamas oli myös päräyttävä, joskin pidin enemmän elegantista Moncerbalista. Suosittelen tarkistamaan myös edukkaamman Corullónin, joka tehdään yhdistelemällä rypäleitä postimerkin kokoisilta palstoilta, joita Palacioksella on tätä nykyä 200. Kyseessä on suht täyteläinen, mutta rakentaaltaan ryhdikäs viini, joka kestää vuosikausien kypsyttelyä.
Mitä tulee tilan “entry level” -viiniin (harvan tilan edullisin viini maksaa paikan päällä 15 euroa pullolta), Pétalokseen, par’aikaa pullotettava -08 maistui suussani Alkosta löytyvää snadisti raskassoutuista -07:ää herkullisemmalta, joten kannattaa käydä siihen käsiksi jahka vuosikerta ilmestyy monopolin hyllyille.
Jos Bierzon aluetta katsoo vierailijan vinkkelistä, se on kepin varteen nojaavia Santiago de Compostela-pyhiinvaeltajia lukuun ottamatta vapaa turisteista. Jos siis haluat nauttia autenttisesta meiningistä ja paikallisista viineistä naurettavan edullisilla hinnoilla, suuntaa Ponferradan kaupunkiin tai Villafranca del Bierzon kylään. Samaan syssyyn voit kulauttaa menemään Galicia-alueen Albariño-valkoviinejä ja todeta, että espanjalainen viini on paremmissa kantimissa kuin koskaan.
Lasissa pitkästä aikaa kohtuuhintainen espanjalainen. Nappasin viinin matkaani Alkosta huomattuani, että keitoksessa on käytetty harvinaisempaa Moristel-rypälettä. Näin meitä kokeilunhaluisia viini-intoilijoita viedään.
Pirineoksen marjaisassa tuoksussa on runsaasti jugurttisuutta, taustalla mausteisuutta, kuten kanelitankoa ja lakritsin juurta. Maku on notkea, karpaloinen ja kirsikkainen, tanniinit varsin maltilliset. Tuoksun laktinen viba toistuu myös jälkimaussa, joka on melko mitään sanomaton. Kaiken kaikkiaan käpälöidyn oloinen viini, joka on sielukas, kuin Goethen Faust vaihtokaupan jälkeen.
Jos satut jostain syystä ostamaan pullollisen, lipittele viilennettynä sellaisenaan tai yhdistä kanaruokiin.
+/+++++
Tällä kertaa lasissa Emina Rueda, kohtuuhintaisten hyllyltä napattu valkkari Espanjan Ruedasta, josta tulee päivä päivältä enemmän mielenkiintoista viiniä.
Tuoksussa persikkaa, limeä ja kevyttä mineraalisuutta. Maku jatkaa tuoksun linjalla. Mukava pikkuviini on aromaattinen, mutta raikkaan hapokas. Tällaisia arkiviinien tulisi olla: kulauteltavia ja simppeleitä, mutta herkullisia. Yhdistä kalaan tai kanaan, viilennä huolella.
Alle kympin hintaluokassa vanha tuttu, Espanjan Cava Vallformosa Brut Vintage (9,98€) hoitaa homman tyylillä. Paahtoleipää, mineraalisuutta, omenaisuutta ja eleganssia tarjolla pikkurahalla.
Laatuviinien luokassa on erinomainen hetki näyttää ylihintaisille merkkisamppanjoille (kuten Veuve Cliquot ja Moët) pitkää nokkaa. Moni ei sitä vielä tiedä, mutta Englannista tulee tätä nykyä kuohuviinejä, jotka pesevät Franciacortat, Cavat ja Proseccot herkullisuudessa ja menevät sokkona sekaisin ihka-aidon samppanjan kanssa. Testaa siis uuden vuoden kunniaksi Ridgeview Merret Grosvenor Blanc de Blancs (29,10€), joka on hieno esitys eräältä saaren lupaavimmalta tuottajalta. Jos ympärillä on kavereita, sokota armotta.
