Pullot osuvat hintahaarukassa Alkon sweet spotiin, välille 12-20 euroa, hintaluokkaan, jonka terävin kärki tarjoaa kuluttajalle nähdäkseni monopolin parhaimman hinta-laatu-suhteen, kuten olen joskus aiemminkin todennut. Viinejä yhdistää se, että ne tulevat alueilta, joiden mittava viinihistoria ylittää pituudellaan niiden painoarvon, asiansa osaavan kuluttajan eduksi. Onneksi maailmassa on vielä Gattinaroja, Chinoneita ja Kamptaleja.

Viinin arvoa ei tule nähdäkseni määritellä ensimmäisessä kulauksessa, vaan enemmänkin viimeisessä. Hyvä viini jaksaa ihastuttaa tai vähintäänkin sammuttaa janon ja raikastaa suun, mikä on enemmän kuin monen nykytyyliin tehdyn viinin kohdalla voi toivoa. Alla olevat viinit ovat osoittautuneet kulautuskestäviksi, mikä on seikka, josta ei puhuta tarpeeksi. Tämä artikkeli olkoon yritys nostaa aihetta takaisin keskustelujen agendalle.

Rabl Blauer Zweigelt Vinum Optimum (13,98€)

Viini, joka maistuu viinirypäleiltä. Siihen ei paljon tarvitse lisätä. Paitsi kehottaa ostamaan. Hieman viilennettynä enemmän kuin mukiinmenevä. Eloisa.

Travaglini Gattinara (19,88€)

Mausteista marjaa mehevillä tanniineilla. Vallan mainio töräytys vuodesta toiseen. Hinta-laatu kauniisti kohdillaan. Papukaijamerkin arvoinen happorakenne. Eloisa.

Marc Brédif Chinon (16,49€)

Hallitun rustiikki Cab franc, joka on sekä riittävän kypsä että alueelle uskollinen hennon paprikaisine flavoreineen. Ei chinonien parhaimmistoa, mutta oikein kelpo esitys ja ennen kaikkea raikas poikkeus tunkkaisessa valikoimassa. Eloisa.

Huom. ei sovi sotkea viereisiin doping-näytteisiin!

Joskus kohtalo voi heittää sinut valkotakkisten miesten ja naisten kansoittamaan laboratorioon maistelemaan viinejä kello yhdeksältä. Unihiekat pois silmistä ja nokka kuppiin. Kyseinen laboratorio analysoi vuodessa miljoona näytettä, mutta minä tyydyn käsittelemään muutaman kymmenen tukkoisella instrumentillani. Kaikki alla olevat pullot ovat hankkimisen arvoisia, orgaanisia ja peräisin Languedocista (paitsi ylin, joka on Etelä-Rhônesta, koska viinimaailma ei ole mitään ilman säännön vahvistavaa poikkeusta). Kahta alimmaista saa Suomesta (D’Aupilhacia ilmeisesti piakkoin?).

Nimeni on Pic Saint Loup, saan pian oman appelaation, koska haluan hämmentää jo ennestään hämmentyneitä kuluttajia

Hei, oon ekologinen, luomu ja niinku kestävän kehityksen kannalla!!!

Olen röyhkeä sammakko, itseironinen ja hullunkurinen. Kumma kyllä myös herkullinen

Punainen viini etsii punaiseksi jätettyä pihviä, mausteisuus ei haittaa. Minussa on sitä jotain

Nouveau muodostaa merkittävän osan maakunnan tuotannosta (Merlinin mukaan 2/3, mutta jossain olen nähnyt maltillisemman lukeman; suuri sen osuus on joka tapauksessa), mikä tekee vakavasti otettavien punaviinien myymisestä haasteellista.  Nouveau on brandina vahvempi kuin koko maakunnan brandi, puhumattakaan cru-tason laatuviineistä. Viis vuosisatojen perinteistä. Joka marraskuinen nouveau-kamppanja on koulukirjaesimerkki hallitsemattomasta rakennemuutoksesta, jossa yksi sukupolvi likipitäen huuhtoo viemäriin edeltävän kymmenen panoksen pikavoittojen nimissä. Huonostihan nämä tarinat tuppaavat päättymään, toivottavasti Beaujolaisin nuoret tuottajat, kuten Beaujolais Boys, saavat äänensä pian kuuluviin.

Alla muutama tasting-raapustus (en oikein tiedä mihin suuntaan tastingnoottejani kuljettaisin. En pidä aromien kirjaamista enää relevanttina, mutten ole keksinyt lähestymiskulmaa, joka onnistuisi korvaamaan eri väristen hedelmien luetteloinnin.  Work in progress.)

Moulin-a-Vent 2009 (19,70€ maahantuojan listoilla)
Tarkkapiirteinen, puhdas ja piukka. Kypsää marjaisuutta, pippurista mausteisuutta, hienojakoisia tanniineja ja vedet kielelle herauttava happorakenne. Hieno ruokaviini. Alle kahden kympin hintaan löytö.

Moulin-a-Vent la Rochelle 2009 (28,30€ maahantuojan listoilla)
Perus Venttiä yrttisempi, primäärihedelmän rinnalla maan tuoksuja ja tammisia nuotteja. Paletilla eteerisen kevyt, intensiivinen ja eloisa, suuri viini, jonka jälkimaku soi suussa pitkään. Jo nyt älyttömän herkullinen, mutta kellaripotentiaalia yli viideksitoista vuodeksi. Paras Beaujolais mitä olen maistanut?

Moulin-a-Vent la Rochelle 2006
Mehukas viini, jossa kypsää karhunvatukkaa, pippurisuutta ja leveä kermaisuuteen taittava suutuntuma. Puuta on makuuni liikaa, vaikka se on kieltämättä integroitunut kokonaisuuteen. Edelleen napakka paketti. Pidä jemmassa vielä pari vuotta, jos haluat pelata optimointipeliä. Vedä huiviin heti, jos et viitsi.

Moulin-a-Vent la Rochelle 2003 magnum
Konsentroitunut tuoksu, jonka ‘Gamaymaisuus’ hukkuu ylikypsien rypäleiden ja ylitammituksen kombon tuottaman suklaakonvehtisuuden alle. Poikkeuksellisen kuuman vuoden tuote, jossa on hukassa balanssi. Ikääntynyt tyylillä, mutta lähtökohtaisesti vaillinainen. Esimerkki ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista haasteista? Merlin hommasi Rochellen tarhan vasta kasvukauden lopussa ja valmisti viinin ensimmäistä kertaa kasvattamatta itse rypäleitä.

Olen päivittänyt viime aikoina enemmän tuoretta englanninkielistä blogiani KoskeloOnWinea kuin Viinipirua. Moinen hotsittaa minua juuri nyt. Mitä mieltä olet, nakkaanko tänne linkin kun julkaisen jotain siellä vai pidänkö baabelin torni -tyylisen kielisekamelskan kurissa julkaisemalla Viinipirussa vain kotimaisella kirjoitettua materiaalia?

Pistä kommenttia. Sitä odotellessa, tässä linkki viimeisimpään postaukseeni, jossa puntaroin ehkäpä voisi sanoa giddensläisen ekspertiikkakäsityksen ristipaineita ubiikin tiedon aikakaudella. Sain kimmokkeen postaukseen horistessani ViiniWebissä. Tulevana viikkona julkaisen postin Beaujolais-maistingista, jossa sain lasiini jotain melkoisen maistuvaa.

Expertise in Transformation

“A tragedy is a representation of an action that is whole, serious and of a certain magnitude. It has a beginning and middle and end. “ – Aristotle

Robert Parkerin Wine Advocate -julkaisun ympärillä poreileva Murciagatena tunnettu skandaali sai tänään uusia kierteitä, mutta palaan käänteisiin hieman alempana. Ensin tarina pähkinänkuoressa, mikäli et ole seurannut sen kehittymistä:

Master of Wine Pancho Campo näyttää lypsäneen tai pyrkineen lypsämään kymmeniä tuhansia espanjalaisilta tuottajilta lupaamalla heille vastineeksi näkyvyyttä Robert Parkerin Wine Advocatessa. Tilanteen tekee erikoiseksi se, ettei Pancho Campo kirjoita lehteen. Hänen roolinsa on ollut järjestää Parkerin Espanjan miehen, Jay Millerin, Espanjan ohjelma. Jim Budd paljasti asian ylläpitämässään Jim’s Loire -blogissa ja on raportoinut tilanteen kehittymisestä aktiivisesti.

Syytökset ovat vakavia, sillä pisteiden tai pääsyn myyminen tuhoaisi tiukasta eettisestä koodistaan tunnetun Wine Advocaten uskottavuuden.

Tarina heräsi henkiin korruptioväitteistä, kritiikin myymisestä ja periaatteiden syömisestä. Pelkistä huhuista. Mutta sitten kiusalliset tiedonmuruset pulpahtivat pintaan yksitellen. Paljastui, että varjoisissa nurkissa oli todennäköisesti pelattu hämäräpeliä. Miten Parker reagoi kuultuaan huhuja vääryyksistä?

Parker ylläpiti hiljaisuutta kiusallisen pitkään, kukaties toivoen skandaalin kuolevan pois omia aikojaan. Kun näin ei tapahtunut, hän julkaisi tiedotteen, jossa totesi ykskantaan, että huhut oli todettu vääriksi lehden sisäisissä tutkimuksissa, joiden tarkempaa luonnetta hän ei valottanut.

Sittemmin ilmaantuneet kirjalliset todisteet eivät muuttaneet hänen mieltään. Hän uhkailee tietoja levittäneitä tahoja oikeustoimilla. Tämä on erikoista, sillä mikäli tiedot ovat totuudellisia, eikä asiakirjoja voida osoittaa väärennöksiksi, peli on jo pelattu. Se on ohi. Res ipsa loquitur, kuten antiikissa todettiin.

Jos olet itse kokenut tapahtumien seuraamisen jännittäväksi, et ole yksin, sillä tämä sipulin lailla kuoriutuva skandaali on tyylipuhdas kreikkalainen tragedia.

Tarinan arkaainen asetelma vetoaa järkeilyn sijasta vaistoihimme, sille tarve epiikan veistelyyn istuu meissä lujasti. Mutta miten kyseinen tragedia rakentuu ja mikä tekee siitä sellaisen? Vilkuillaan hieman Aristoteleen runousoppia ja sovelletaan tulkintaan valikoitua sosiologiaa. Käsitellään tapahtumaa tekstinä.

Syytökset ovat pyörineet Pancho Campon ympärillä, mistä olisi vaivatonta tulkita, että hän on tarinan päähenkilö, mutta silloin sortuisimme tarpeettomaan virheeseen. Vaikka Pancho Campo häärii kohun ytimessä ja hänen toimijuutensa on välttämätön ehto juonen rakentumiselle, hän ei ole tarinan päähenkilö. Pancho Campolle lankeaa tarinassa roiston rooli, mihin hänen satyyrimaiset piirteet sopivat erinomaisesti.

Myöskään Jay Miller ei ole päähenkilö, vaikka Panchon epäillään sortuneen vääryyteen hänen nimissään. Hän on vain Panchon toiminnan alusta. Samalla hän on valesankari ja katalyytti eeppisen mittakaavan tragiikalle. Tarinan protagonisti, päähenkilö, on Robert Parker itse. Hän tempautui juonen pyörteisiin vastentahtoisesti, kuten päähenkilön kuuluukin. Tämä ei ole ainoa asia, mikä tekee Parkerista erinomaisen päähenkilön, sillä kuten Aristoteles jo tiesi:

“The protagonist should be renowned and prosperous, so his change of fortune can be from good to bad.”

Elämän taipaleella menestystä niittäneen päähenkilön lisäksi tragediaan tarvitaan hamartia, traaginen virhe, jonka hän suorittaa joko tietämättömyyttä tai silkasta vahingosta. Tämän tarinan hamartia käy ilmeiseksi sille, joka lukee Parkerin viimeisimmän vastineen.

hamartia on Parkerin vähättelevä ja väistelevä suhtautuminen todisteisiin, jotka on tuotu painossaan koko maailman arvioitaviksi ja punnittaviksi. Epäonnisen siilipuolustuksen seurauksena veitsen terällä on päätynyt varoittamatta koko imperiumi, vuosikymmenten aikana rakentunut ura, tähden loisto ja henkilökohtainen kunnia, ei enempää eikä vähempää. Kivi on jo rikkonut lammen pinnan jännitteen, loiskahtanut ja pisaroinut ympärilleen.

“The change should come about as the result, not of vice, but of some great error or frailty in a character. That is hamartia.”

Aristoteleen tragediassa on oltava alku, keskikohta ja lopetus, jotta teos olisi kokonainen. Ensimmäisessä osassa insentiivinen momentti käynnistää tapahtumien vyöryn syy-seuraus-suhteiden vääjäämättömyydellä. Keskimmäisessä osassa ketjureaktio kulminoituu kliimaksiksi, mikä näyttäytyy tässä tarinassa vedenpitäviltä vaikuttavien todisteiden ilmaantumisena näyttämölle. Jännite on ladattu äärimmilleen kuin Artemiksen jousi.

Ensimmäiset kaksi näytöstä on nyt nähty, jäljelle jää vain viimeinen näytös, jossa ensimmäisessä osassa käynnistyneen konfliktin jännitteen on määrä purkautua, todennäköisesti osanottajien kannalta tuhoisasti. Näytös esitetään silmiemme edessä tavalla, joka noudattaa Sofoklesin kuuluisaksi tekemää tuhatvuotista traditiota, mutta toteutetaan nykyteknologian ubiikissa valokeilassa reaaliajassa ja ilman kenraaliharjoituksia.

Odotamme jännitteen laukaisevaa katharsista tietämättä miten lopullisen näytöksen tarina kuoriutuu ja mitä vastentahtoiselle päähenkilöllemme käy. Tiedämme, ettei näköpiirissä ole jumalallista väliintuloa, deus ex machinaa, antiikin halpamaista tragiikan tuhoajaa ja ymmärrämme samalla, ettei kreikkalainen tragedia voi päättyä amerikkalaisen komedian tapaan, mutta tarvitsemme silti katharsiksen, koska juoni on sitonut meidät myötäeläväksi yleisöksi ja solmu on avattava.

“The end of the tragedy is a catharsis of the tragic emotions of pity and fear. Spectators are purged of their own emotions of pity and fear through their vicarious participation in the drama.”

Kävin maistelemassa glögejä Ilta-Sanomissa, mistä löytyy juttua viikonlopun lehdestä. Kuppeihin kaadettiin 15 Alkon valikoiman joulujuomaa, joiden joukosta löytyi muutama maustehirvitys, kourallinen ylimakeita mehumaisia glögejä, yksittäinen mantelimonsteri ja eräs keinotekoisella kahvin aromilla raiskattu glögi, jonka rankkasin listan huonoimmaksi.

En mene tuloksiin mikroskooppisella tarkkuudella, koska kattava lista löytyy lehdestä, mutta kuuden hengen raatimme, joka sisälsi vuoden hovimestarin, vuoden drinkinvääntäjän, kaksi tv-kokkia, kiroilevan joulupukin ja minut, nosti kärkeen Blossan valmistaman perusglögin, joka osoittautui konstailemattomaksi, tasapainoiseksi ja maukkaaksi. Eräänlaiseksi glögin platonilaisen ideaopin arkkityypiksi.

Blossa Vinglöggin (6,98€) maussa happojen ja sokerin tasapaino miellytti ammattinaukkaajan suuta ja loppumaun hento bitterisyys kruunasi kokonaisuuden, toi pläjäykseen pituutta ja glögikategoriassa kipeästi kaivattua kompleksisuutta. Puisevaa neilikkaa ja äitelää makeutta oli toki liikaa, kuten muissakin glögeissä, mutta koska joulujuoman ei ole tarkoitus olla ympärivuotiseen käyttöön soveltuva (sus’siunakkoon), runsaus käy kausiluonteisesta poikkeuksesta sääntöön. Glögi tekee kaamoksesta nautinnollisempaa, lasin kerrallaan, koska useampaa ei pysty nauttimaan sanan merkitykselle uskollisella tavalla. Samalla se varttaa siemailijan onnistuneesti osaksi vuodenaikojen vääjäämätöntä rytmiä, mikä on laadultaan sielukasta toimintaa.

Raati ei tuntenut tuotteiden hintoja, koska glögit nautittiin sokkona. Seitsemän euroa maksava voittaja oli likipitäen puolet edullisempi kuin viimeiseksi rankattu hirvitys, joka oli kreikkalaisen näytelmäkirjallisuuden sääntöjen mukaisesti samaisen valmistajan tuote.

Toiseksi sijoittui V.S.O.P. Juhla Glögi, joka on verrokkiryhmästä poikkeavassa makuprofiilissaan jonkinlainen “onnistunut epäglögi”, mikä lienee parempi kohtalo kuin olla “epäonnistunut glögi”. Nimen kirjoitussasussa ei liiemmin piitata  suomenkielen yhdyssanasäännöistä, mutta siitä viis: tämä makeiden maustesotkujen vuorineuvos osoittautui maukkaaksi ja esitti herraskaisesta konjakkimaisuudestaan huolimatta kattauksen tyylikkäimmät elkeet.

Mittelön pahnanpohjimmaiseksi rankattiin Blossan vuosiglögi 11, jonka tuhkakupin käryn ja kahviesanssin kuorruttamaa aistirikkomusta kuvailin ensimmäisessä kappaleessa rajuun metaforaan tukeutuen. Pahoittelut siitä hyvä Blossa, mutta en ymmärrä mitä ajattelitte päästäessänne tämän tuotteen maailmalle.

Kyseiset kolme glögiä olivat omissa papereissani lopullisten tulosten mukaisessa järjestyksessä, joten jos Viinipirun kauden vinkit painavat puntarissasi, hamuile hyllyiltä punaista Blossaa (ja ole tarkka, ettei koriin päädy tummanpuhuvaa vuosikerta-Blossaa, sillä se on kanttarelliksi naamioitunut seitikki) tai V.S.O.P. Juhla Glögiä, jos edes harkitset sikariksi panemista glögin juomisen oheistoimintona. Nautinnollisia hetkiä kaamokseen.

1. Blossa Vinglögg 6,98€

2. V.S.O.P. Juhla Glögi 9,98€

…

15. Blossa 11 11,98€

Piru näyttää Pukin lähettyvillä käenpojalta

Vielä vinkki loppuun: jos glögin alkoholipitoisuus on etiketin mukaan 15%:n tuolla puolen, lisää sekotukseen neljännes mitä tahansa aukiolevaa punaviiniä, koska Alkon valikoimien glögien konsentraatio on liki poikkeuksetta liiallinen. Jos haluat säilyttää ajokuntosi, lisää viinin sijasta vettä.

Jos inspiroituneesta mielentilastani voi päätellä jotain, konferenssi oli onnistunut. EWBC on käsittämättömän ammattimaisesti järjestetty tapahtuma (ja lienee Italiassa vuoden ainoa, jossa busseissakin toimii laajakaista). Suurin syyni osallistua EWBC:n löytyy kuitenkin virallisen ohjelman ulkopuolelta; vastaavia tilaisuuksia tavata useita ystäviä samaan aikaan ei ole juurikaan tarjolla. Hinaan matkalaukkuni paikalle myös tutustuakseni ihmisiin, joiden twitter-nimet ja Facebook-kuvakkeet ovat odottaneet lihallistumista kohtaamisen muodossa parhaimmillaan vuosia. Oli mukava tavata viimein Texasin lahja kitaransoitolle, Jeremy Parzen, sälli Do Bianchin takaa.

Sosiaalisessa mediassa aktiivisimpien viinivaikuttajien kokoontuminen samaan tilaan toimii eräänlaisena kollektiivisena pulssin mittauksena. Mitä viinikirjoittamisen maailmassa tapahtuu? Eräs teema tuntui toistuvan: viinibloggaajien painoarvo on kasvanut vuodessa. Käynnissä oleva teknologiavetoinen vallankumous muuttaa pelin sääntöjen lisäksi itse pelilaudan. Muutos ei ole mennyt viinintuottajamailta ohi.

Teema toistui myös konkarijournalisti George M. Taberin keynote-puheessa. Hän otti aikoinaan osaa legendaariseen Judgement of Paris -maistatukseen, joka sysäsi viinimaailman mannerlaatat pois paikoiltaan (ei vähiten hänen Time-lehteen kirjoittaman artikkelin vuoksi: George oli ainoa paikalla ollut toimittaja). Taber tokaisi yllättävän suorasukaisesti, että Robert Parker ja suurimmat viinilehdet ovat korruptoituneita ja että muutos vallitsevaan status quohon on sekä tarpeellinen että välttämätön (mikä ei kylläkään kerro mitään viiniblogien korruptoituneisuudesta tai korruptoimattomuudesta). Joka tapauksessa, Taber haastatteli myös Beatlesia jokunen vuosi ennen bändin suurta läpimurtoa, minkä vuoksi olen rehvastellut olevani yhden kättelyn päässä John Lennonista, mikä ei näytä herättävän hurmoshenkisiä tuntemuksia muissa kuin minussa.

Konferenssiin osallistuminen tarjosi tilaisuuden maistaa likipitäen kaikkien Franciacortan tuottajien pullot läpi, joten pari riviä siitä. Mistä Franciacortassa on kyse? Lyhyesti sanottuna samppanjametodilla työstetystä kuplivasta, joka valmistetaan Chardonnaysta, Pinot nerosta ja Pinot blancista. Kyseessä on nuori tyyli, joka täyttää tänä vuonna 50-vuotta. Pahojen kielien mielestä tekemällä tehty, mutta jostainhan se on aloitettava.

Nostetaan kissa pöydälle: pärjääkö Franciacorta samppanjalle? Ei pärjää, vaikka yritys onkin hyvä. Laadun vaihtelu tuottajasta toiseen on kohtuullisen suurta.

Liian usein lasiin päätyy viini, joka tuoksuu hiivataikinalta, on korostetun terävän hapokas, makumaailmaltaan neutraali, jälkimaultaan kitkerä (kuin raakoja rypäleen siemeniä pureskelisi) ja hinnaltaan tyyris.

Parhaat tuottajat sen sijaan takovat kellareissaan puhdaspiirteisiä ja raikkaita viinejä, jotka onnistuvat viihdyttämään pirullisen vaativaakin palettia. Vuosikertapullot osoittavat, että viini ikääntyy hyvin (jopa 20-vuotta, jos tuottajalla on homma hallussa). Alla pari suositusta tuottajien joukosta. Franciacortassa suuruus ei ole haitta; joukossa on kaksi taloa, jotka mahtuvat kolmen suurimman joukkoon.

Guido Berlucchi (huom. eri kuin Fratelli Berlucchi) – Rose, Satèn (“blanc de blancs”) ja Brut
Azienda Agricola Il Mosnel – Etenkin Satèn, mutta myös Brut
Ca` del Bosco - Rose ja Brut, Satèn

Pfalzissa sijaitsevan Weingut Karl-Heinz Gaulin viinien teosta vastaavat kaksi nuorta naista. Poikkeuksellisen asetelman taustalta löytyy tragedia: perheen isä sairastui yllättäen, jolloin keskenkasvuiset tyttäret joutuivat ottamaan vastuun viininteosta. (Sairastuneet tai kuolleet isät olivat muuten yleinen teema tiloilla, joilla vierailin; kukaties viinintekeminen on mainettaan vaarallisempaa puuhaa.) Vuosien saatossa remmiin on huolittu myös yksi miespuolinen työntekijä. Hänen tehtävänsä rajoittuu lähinnä traktorilla ajamiseen ja ulkona puuhasteluun, kellarin ja konttorin puolelle hänellä ei ole asiaa.

Karl-Heinz Gaul tuottaa noin 120.000 pulloa vuodessa ja myy viininsä pääasiassa lähialueiden ravintoloille ja asukkaille. Sadonkorjuun aikaan tilan ilmapiirissä on jotain samanlaista kuin napolilaisen perheravintolan tunnelmassa: katon rappaukset saattavat hieman lohkeilla, porukkaa lappaa sisään ja ulos jatkuvalla syötöllä, eikä puljun markkinointia ole mietitty edes lasillisen vertaa, mutta pöytiin kannettu pizza sulattaa ennakkoluulot.

Jos asiasta jatkaa vielä lauseen tai kahden verran, jotain Pfalzin pienempien tilojen keskimääräisestä markkinointiosaamisesta kertoo se, että lähitienoilla on myös kaksi muuta Gaul-nimellä toimivaa tilaa, joista yhdellä on jopa sama tunnuseläin pulloissaan. Jos joku siis kysyy sinulta oletko maistanut Gaulin Rieslingiä ja sinä esität viisaana tarkentavan kysymyksen, tarkoittaako hän pfalzilaista viinitilaa, jonka pulloissa on hevonen, saatatte edelleen puhua toistenne ohi. Täysin tolkutonta, mutta ei valitettavasti tavatonta.

Vuosi 2010 oli Gaulille poikkeuksellisen vaikea: rakeet tuhosivat 60% sadosta. Tästä huolimatta viinintekijä hymyilee kertoessaan murhenäytelmästä. “Sillä mennään, minkä luonto suo”. Ihailtava asenne, jossa ei ole piiruakaan sijaa turhanpäiväiselle jossittelulle. Onneksi vakuutukset olivat kunnossa.

Tilan valkoviinit ovat tyyliltään ennen kaikkea suoraviivaisia, tarkkapiirteisiä ja teräviä. Ja vähäeleisiä ja herkullisia. Sekä edullisia. Tempussa onnistui myös blanc de noir -tyylinen Spätburgunder 2010, toisin sanoen valkoviiniksi valmistettu Pinot noir, jonka neutraali tuoksu kätki lasiin herkän janonsammuttajan, jonka herkullisuuskerroin oli katossa. Talon punaiset olivat sen sijaan korkeintaan kelvollisia, kuten Cabernet cubin nimisestä hybridistä valmistetut viinit, joissa ei ollut mitään vikaa, mutta ei myöskään mitään erikoista.

Talon valkoviinit hoitivat arkiviinien vaativan tehtävän onnistuneesti. Herkulliset, mutta edukkaat viinit ansaitsisivat osakseen enemmän kunnioitusta. Omassa keittiössäni huomaan suosivani vuosi vuodelta enemmän simppeleitä viinejä, jotka eivät yritä olla kalliimman makuisia kuin mihin niiden rahkeet riittävät. Esimerkiksi punkkujen parissa kelpuutan kympin hintaisen tiukkarakenteisen barberan tai kevyen kylä-beaujolaisin milloin vain ruokapöytääni, mutta uuttamalla uutettua edukasta supertoskanalaista varsin harvoin. Pfalzilainen Riesling onnistuu hoitamaan tehtävän kiitettävästi varsin usein.

Viinien kohdalla puhdas makuprofiili on puoliruokaa, vaikka Gaulin kellarissa olikin fermentaation aikaan enemmän piskuisia hedelmäkärpäsiä kuin kesäisessä Lapissa on hyttysiä; viidessä minuutissa lasiin oli lennähtänyt kymmenkunta kutsumatonta vierasta. Koska edessä häämötti tukeva saksalainen lounas, jätin proteiinin syömättä ja vaihdoin lasia kymmenkunta kertaa session aikana. Talon viinejä on paha kehottaa testaamaan, koska todennäköisyys että niitä tulee vastaan Pfalzin ulkopuolella on mitättömästä olemattomaan, vaikka ne testaamisen arvoisia ovatkin.

ps. Olin yllättynyt siitä, kuinka monet saksalaiset tuottajat pitivät luomuviljelyä hölynpölynä. Kuulin korvissani 90-luvun kaikuja, kun luomuviljelyä vastaan argumentoitiin vetoamalla esimerkiksi biodynaamisuuden räikeimpiin esimerkkeihin, eli turvautumalla olkiukkoihin (tai haukkumalla luomuviljelyä ensimmäisessä lauseessa, kertomalla toisessa lauseessa synteettisten tuholaismyrkkyjen “luonnollisuudesta”, mutta yllättäen kolmannessa Rheinhessenin sadeveden hyvästä energiasta, WTF?). Gaulilla ei tosin syyllistyttä tähän ristiriitaisuuteen, mutta muissa posteissa mainituilla tiloilla senkin edestä.