Palasin pari tuntia sitten reissulta, jossa tutustuin Ranskan Pohjois-Rhônen Syrahiin Crozes-Hermitagen viinien muodossa. Reissasin Rhônen vartta kylästä toiseen, hetkittäin jopa kummallisella sähköpyörällä, maistellen intensiivisesti kaksi päivää viiniä tuottajien kanssa ja ilman. Ajatukseni ovat vielä osittain sekavaa höttöä (Charles de Gaullen lentokentällä on sellainen vaikutus ihmiseen), mutta päällimmäinen ajatus on, että Crozes-Hermitagessa Syrah maistuu Syrahilta.

Tämän sinänsä itsensä selittävän lausuman takaa löytyy viimeaikoina voimistunut tuntemukseni siitä, että Syrahin suotuisin viljelysalue on lopulta melkoisen pohjoisessa. Syrah menettää etelään päin mentäessä yllättävän nopeasti ne ominaispiirteet, jotka erottavat sen persoonattomimmista rypälelajikkeista, kuten Carignanista, Grenachista tai Cinsaultista.

Mitä lämpimämmälle alueelle Ranskassa mennään, sitä geneerisemmäksi ja yhdentekevämmäksi Syrah muuttuu; vähemmän Syrahiksi. Lopulta se on enää vain tukipatteriston varaosa, kuten Languedocissa aurinkoisilla tienoilla, joilla 100% Syrahit eivät onnistu vakuuttamaan. Pohjois-Rhônessa Syrah onnistuu olemaan samaan aikaan hedelmäinen ja mineraalinen sekä pippurinen ja raikas. Ja kiehtovalla tavalla villi. Kotikonnuillaan lajike on omaleimainen ja luonteikas, eikä muistuta Cabernet sauvignonin monikansallista ilmentymää lainkaan.

Crozes-Hermitagen viinit ovat miellyttävän tanniinisia viinejä. Etenkin vuosikerran 2009 viinit ovat samaan aikaan kypsän hedelmäisiä ja loppua kohden tiukan tanniisisia. Lihaa pöytään. Poikkeuksellisen viileässä vuosikerrassa 2010 Syrahin raikkaus ja hapokkuus korostuvat. Jokainen kulaus puhdistaa paletin. Innostuin vuosikerrasta siinä määrin, että taidan hommata laatikollisen Crozes-Hermitagea talonpunkun virkaa toimittamaan tulevaksi kesäksi.

Mitä tulee viinien ikääntymispotentiaaliin, korkkaisin 2010:n 3-6 vuoden iässä, mutta odottaisin 09:n kanssa 2-3 vuotta enemmän. Vuosikerta 2011 ei ollut punaisissa vielä valmis, mutta luvassa on keskustelujen perusteella hedelmäisen antava ja tanniineiltaan pehmeä, jonkin sortin välipallin, vuosikerta.

Monet jututtamani tuottajat kertoivat palanneensa kuluneina vuosina takaisin perinteiseen 600 litran tynnyriin. Tämä tuntui omalta osaltaan vahvistavan pitkään tulilla olleen muutoksen, jonka myötä tammella vuorattu kansainvälinen tyyli on saanut vihdoin väistyä autenttisen ja lokaalin paluun tieltä. Samaa on havaittavissa monella muullakin alueella, kuten Piemontessa ja Burgundissa. Crozes-Hermitagessa vastaan tuli vain yksi selvästi liian tamminen viini. Melko hyvä tulos alueelle, joka on etsinyt läpi aikojen paikkaansa kuuluisimpien Hermitagen ja Côte-Rôtien varjossa.

Alueen tuotannosta vain noin 10% edustaa valkoisia, mikä ei sinänsä ole huono homma. Appelaatiossa sallitut Marsanne ja Roussanne tuntuvat soveltuvan huonosti lämpenevään ilmastoon, sillä etenkin ensin mainittu tuottaa latteita viinejä lämpimimpinä vuosina. Toisaalta kyse on vähähappoisesta tyylistä, jolla on vankka paikallinen kannatus, mutta happohulluna jäin kaipaamaan kipakampaa puraisua.

Suosikkitilakseni maistettujen kolmenkymmenen joukosta nousi David Reynaudin tila Domaine de Bruyères, jonka puhdaspiirteiset viinit maistuvat eloisilta ja tasapainoisilta. Myös Pohjois-Rhônen kuuluisuus Michel Chapoutier oli Crozes-Hermitagen parhaimpia. Hänen 2010 valkoviininsä oli Pirunkirjoissa vähemmistökategorian voittaja, mutta punaviini toimi myös paremmin kuin hyvin. Molemmat tuottajat ovat biodynaamisia.

Disclaimer: kyseessä oli kustannettu pressireissu

Kiinnitä huomiota tyylikkääseen paitaan, jossa julistan ikuista rakkautta ylihintaisille Bordeauxeille

Kuin sopivaksi jatkeeksi edelliselle Alko-parodialle, kuvakkeen kautta viimeisimmät hölynpölyni Radio Cityn Rockotteessa, missä kommentoin Alkon kannatustutkimusten luotettavuutta. Reilu viikon päästä lähden takaisin Languedociin, josta on odotettavissa juttua enemmänkin!

Kuva Melanie Tarlantista on itsessään julkaisemisen arvoinen. Ranskatar pilvenhattaroiden reunustamana, kädessä samppanjalasi, päässä baskeri ja sormien välissä savuke. Katse kaihoisana kohti taivaanrantaa. Katkelma Jean-Luc Godard -elokuvaa keskellä Tukkutorin teollista miljöötä.

Puhutaan silti hieman Tarlantin viineistä, mutta vain hieman, jotta kuvalle jää tarpeeksi tilaa. Zero brut -spesialistina tunnettu Tarlant aloitti rutikuivien samppanjoiden tahkoamisen hyvän aikaa ennen kuin siitä tuli nykyisen kaltainen villitys. Itse asiassa pieni talo on yksi maakunnan suurimmista zero dosage -samppanjoiden valmistajista. Tarlantilla vannotaan terroirin nimeen: viinien halutaan ilmentävän maaperää, jolla ne kasvavat (sikäli kuin se on mahdollista kuplajuoman interventionistisen viininteon puitteissa, Piru huom.).

Dosage on kaksipiippuinen juttu: sokeri tukahduttaa maaperän ominaispiirteitä, mutta peittää myös hienovaraisia virheitä viininteossa ja raakamateriaalissa. Tämä on yksi syy, miksi monet tuottajat luottavat taajaan noin kymmenen gramman hujakoilla pyörivään sokeritujaukseen. Tarlantilla rutikuiva linja näyttää toimivan paremmin kuin hyvin: vaikeasti määriteltävä, mutta  sinänsä ilmeinen mineraalisuus on läsnä talon viineissä intensiteetillä, joka on Champagnessa kohtuullisen harvinaista.

Jos haluat maistaa samppanjaa, jonka profiilia hallitsee enemmän suolainen mineraalisuus kuin tynnyreiden, malolaktisen käymisen ja/tai sur lie -kypsytyksen tuottama pähkinäisyys/paahteisuus tai suoraviivainen kypsä hedelmäisyys, testaa Tarlantin Discobitch, pariisilaisen DJ:n ideasta syntynyt skandaalinkäryinen bilehilepullote, jonka sisältö on itseasiassa semanttisen arvonalennuksen läpikäynyttä Cuvee Louisia. Rajojarikkovalla nimellä siunattu pullote on tuottanut Tarlantille ongelmia Champagnen viiniviranomaisten kanssa, mutta tuotanto jatkuu siitä huolimatta. Maakunnan arvovaltaiselle tärkeilylle nauravat pullot päätyvät lähinnä Suomeen ja pariin muuhun paikkaan. Täällä puolilaittomia rajanylityksiä osataan ilmeisesti arvostaa.

Tapasin Melanien ensimmäisen kerran Wienissä pari vuotta sitten. Joimme muistaakseni auton takakontissa Itävaltaan tuotua Tarlantin zero brutia. Toisaalla tapasin myös hänen veljensä Benoit Tarlantin, joka on oiva esimerkki osaamisen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta myös rugbyn seuraamisen arveluttavasta vaikutuksesta nuoreen mieheen. Tarlantia on tarjolla muutamassa helsinkiläisessä ravintolassa, kukaties myös kaupungin ulkopuolella. Pistä vinkkiä, jos sinulla on tuoreita havaintoja pullojen liikkeistä.

Kuvan otti Ilkka Sirén, rikostoverini monessa herkullisessa rötöksessä.

Kävin Radio Rockissa Heikelä Korporaatiossa kertomassa Ibericon vaaroista, tunnustamassa keskivaiken addiktioni ja avioliittoni tolan. Pöydällä oli pullo Pétalosta. Hyvää tavaraa tuo 2009 vuosikerta. Kukaties paras mitä olen maistanut. Mitä muuta joutui käsittelyyn? Kuuntele tästä.

.

Radio Cityn Rockote-ohjelman perjantaipullottelua Juha Valvion kanssa voit kuunnella tästä ja tästä. Itävallan Meinklangilla mentiin. Uunituore vuosikerta 2011 on hedelmältään edeltäjäänsä kypsempi, rakenteeltaan notkeampi ja yrttisyydeltään dempatumpi. En osaa sanoa kasvaako se muutaman kuukauden odottelulla astetta vakavammaksi vinkuksi. Kukaties. Nyt se on lähinnä huikenteleva kulautteluviini; infantiili tapaus, joka pistää hymyilemään. Can Vendrellin cava oli myös pöydällä. Puhdaspiirteinen otus.

.

Top 100 ruokablogit rankkasi Viinipirun ruokablogien kärkisijalle. Meinasin tippua tuoliltani paristakin syystä. Ehkä chilin hotkiminen riittää ruokablogin tunnusmerkkien täyttymiseen tai sitten viinikulttuuri on edennyt Suomessa pisteeseen, jossa viini on ansiokkaasti alennettu etelämaalaiseksi elintarvikkeeksi?

Tämä tulee nyt naurettavan lyhyellä tulilangalla, mutta virittäydy radio Cityn taajuudella tänään kello 16.30. Heitän suorassa lähetyksessä ilmoille perjantaipulloehdotuksen ja jaan syvältä herutettua viiniviisautta väärän profeetan elkein. Radio City kuuluu myös netissä. Hyvät viikonloput! – Arto K.

Onhan se vähän yllättävä. Nimittäin tuo blendi.

Pistäydyin tänään Farang-ravintolan nimikkovalkoviinin julkaisutilaisuudessa hörppäämässä kupillisen Farang Whitea ja snackailemassa menun valikoituja paloja (ajatuksen saattaminen kirjalliseksi lihaksi aiheuttaa minussa posttraumaattisen pavlov-reaktion, laadultaan eittämättä kroonisen, mikäli taannehtiva historiani crispy pork -yliannostusten kanssa otetaan huomioon).

Wikberg ja Hewitson. Enkä sano mitään Montosen kaljusta, koska näen siinä tulevaisuuteni.

Ravintola valmistutti tarjontaansa räätälöidyn (minkälainen viini sopii yhteen betel-lehden kanssa? “Ei aavistustakaan, mutta ottaisin lasin sitä teidän esivalitsemaanne viiniä, herra Halla”) nimikkopunaviinin Dean Hewitsonilla reilu vuosi sitten, ja koska se otettiin varsin hyvin vastaan, ei rönsyily valkoviinin puolelle sinänsä yllätä. Tähän ennalta-arvattavuus kuitenkin loppuu. Hewitsonin kanssa yhteistyössä kehitetyn viinin lähtökohta oli herran itsensä mukaan: “let’s make something totally different“. Siinä onnistuttiin, kahdellakin tavalla.

Etiketissä kehotetaan nauttimaan

Farang White on painokkaasta suutuntumastaan huolimatta fokusoitunut, yli kymmenen gramman jäännössokerinsa salakavalasti kantava, jäntevä valkoviini, jonka erikoinen rypälesekoitus ei toimi paperilla, mutta onnistuu paletilla. Eden Valleyn Verdelhon, Barossan Muscadellen ja Adeleide Hillsin Sauvignon blancin liitto toimii, aromaattisuus pysyy tutkan alapuolella ja maut ovat integroituneet siinä määrin, että maistelija kokee luontaista vastenmielisyyttä työsarkaansa kohtaan mikäli joutuu ehdoin tahdoin kirjaamaan aromeja saumoja ratkovin elkein. Onneksi minun ei tarvitse.

Jotta kuitenkin saatte jutun juonesta hännän verran kiinni, mainitsen yhden, limen (jota en jostain syystä osaa kutsua limetiksi), joka tarjoaa parahultaisen osviitan pullotteen tyylistä: Etelä-australialaiseksi viiniksi kyseessä on miellyttävän raikas esitys, minkä maltillinen alkoholiprosentti vahvistaa. 11 on tervetullut lukema, etenkin kuin maut ovat kauttaaltaan kypsiä eikä fenolisesta vihreydestä ole pelkoa, vaikka kyse onkin poikkeusviileän vuoden viinistä.

Viiniä on tuotettu 2500 pulloa, minkä sommelier Janne Halla laskeskelee riittävän noin vuodeksi, ellei kysyntä pääse yllättämään. Farang Whitea löytyy pian myös Gaijinista, mikäli Farangin omistajan, Matti Wikbergin, sammakkona ilmoille päätynyt lupaus täyttyy. Etsikää maistiaisenne näistä paikoista ja nauttikaa isoina kulauksina.

Pullot osuvat hintahaarukassa Alkon sweet spotiin, välille 12-20 euroa, hintaluokkaan, jonka terävin kärki tarjoaa kuluttajalle nähdäkseni monopolin parhaimman hinta-laatu-suhteen, kuten olen joskus aiemminkin todennut. Viinejä yhdistää se, että ne tulevat alueilta, joiden mittava viinihistoria ylittää pituudellaan niiden painoarvon, asiansa osaavan kuluttajan eduksi. Onneksi maailmassa on vielä Gattinaroja, Chinoneita ja Kamptaleja.

Viinin arvoa ei tule nähdäkseni määritellä ensimmäisessä kulauksessa, vaan enemmänkin viimeisessä. Hyvä viini jaksaa ihastuttaa tai vähintäänkin sammuttaa janon ja raikastaa suun, mikä on enemmän kuin monen nykytyyliin tehdyn viinin kohdalla voi toivoa. Alla olevat viinit ovat osoittautuneet kulautuskestäviksi, mikä on seikka, josta ei puhuta tarpeeksi. Tämä artikkeli olkoon yritys nostaa aihetta takaisin keskustelujen agendalle.

Rabl Blauer Zweigelt Vinum Optimum (13,98€)

Viini, joka maistuu viinirypäleiltä. Siihen ei paljon tarvitse lisätä. Paitsi kehottaa ostamaan. Hieman viilennettynä enemmän kuin mukiinmenevä. Eloisa.

Travaglini Gattinara (19,88€)

Mausteista marjaa mehevillä tanniineilla. Vallan mainio töräytys vuodesta toiseen. Hinta-laatu kauniisti kohdillaan. Papukaijamerkin arvoinen happorakenne. Eloisa.

Marc Brédif Chinon (16,49€)

Hallitun rustiikki Cab franc, joka on sekä riittävän kypsä että alueelle uskollinen hennon paprikaisine flavoreineen. Ei chinonien parhaimmistoa, mutta oikein kelpo esitys ja ennen kaikkea raikas poikkeus tunkkaisessa valikoimassa. Eloisa.

Huom. ei sovi sotkea viereisiin doping-näytteisiin!

Joskus kohtalo voi heittää sinut valkotakkisten miesten ja naisten kansoittamaan laboratorioon maistelemaan viinejä kello yhdeksältä. Unihiekat pois silmistä ja nokka kuppiin. Kyseinen laboratorio analysoi vuodessa miljoona näytettä, mutta minä tyydyn käsittelemään muutaman kymmenen tukkoisella instrumentillani. Kaikki alla olevat pullot ovat hankkimisen arvoisia, orgaanisia ja peräisin Languedocista (paitsi ylin, joka on Etelä-Rhônesta, koska viinimaailma ei ole mitään ilman säännön vahvistavaa poikkeusta). Kahta alimmaista saa Suomesta (D’Aupilhacia ilmeisesti piakkoin?).

Nimeni on Pic Saint Loup, saan pian oman appelaation, koska haluan hämmentää jo ennestään hämmentyneitä kuluttajia

Hei, oon ekologinen, luomu ja niinku kestävän kehityksen kannalla!!!

Olen röyhkeä sammakko, itseironinen ja hullunkurinen. Kumma kyllä myös herkullinen

Punainen viini etsii punaiseksi jätettyä pihviä, mausteisuus ei haittaa. Minussa on sitä jotain

Nouveau muodostaa merkittävän osan maakunnan tuotannosta (Merlinin mukaan 2/3, mutta jossain olen nähnyt maltillisemman lukeman; suuri sen osuus on joka tapauksessa), mikä tekee vakavasti otettavien punaviinien myymisestä haasteellista.  Nouveau on brandina vahvempi kuin koko maakunnan brandi, puhumattakaan cru-tason laatuviineistä. Viis vuosisatojen perinteistä. Joka marraskuinen nouveau-kamppanja on koulukirjaesimerkki hallitsemattomasta rakennemuutoksesta, jossa yksi sukupolvi likipitäen huuhtoo viemäriin edeltävän kymmenen panoksen pikavoittojen nimissä. Huonostihan nämä tarinat tuppaavat päättymään, toivottavasti Beaujolaisin nuoret tuottajat, kuten Beaujolais Boys, saavat äänensä pian kuuluviin.

Alla muutama tasting-raapustus (en oikein tiedä mihin suuntaan tastingnoottejani kuljettaisin. En pidä aromien kirjaamista enää relevanttina, mutten ole keksinyt lähestymiskulmaa, joka onnistuisi korvaamaan eri väristen hedelmien luetteloinnin.  Work in progress.)

Moulin-a-Vent 2009 (19,70€ maahantuojan listoilla)
Tarkkapiirteinen, puhdas ja piukka. Kypsää marjaisuutta, pippurista mausteisuutta, hienojakoisia tanniineja ja vedet kielelle herauttava happorakenne. Hieno ruokaviini. Alle kahden kympin hintaan löytö.

Moulin-a-Vent la Rochelle 2009 (28,30€ maahantuojan listoilla)
Perus Venttiä yrttisempi, primäärihedelmän rinnalla maan tuoksuja ja tammisia nuotteja. Paletilla eteerisen kevyt, intensiivinen ja eloisa, suuri viini, jonka jälkimaku soi suussa pitkään. Jo nyt älyttömän herkullinen, mutta kellaripotentiaalia yli viideksitoista vuodeksi. Paras Beaujolais mitä olen maistanut?

Moulin-a-Vent la Rochelle 2006
Mehukas viini, jossa kypsää karhunvatukkaa, pippurisuutta ja leveä kermaisuuteen taittava suutuntuma. Puuta on makuuni liikaa, vaikka se on kieltämättä integroitunut kokonaisuuteen. Edelleen napakka paketti. Pidä jemmassa vielä pari vuotta, jos haluat pelata optimointipeliä. Vedä huiviin heti, jos et viitsi.

Moulin-a-Vent la Rochelle 2003 magnum
Konsentroitunut tuoksu, jonka ‘Gamaymaisuus’ hukkuu ylikypsien rypäleiden ja ylitammituksen kombon tuottaman suklaakonvehtisuuden alle. Poikkeuksellisen kuuman vuoden tuote, jossa on hukassa balanssi. Ikääntynyt tyylillä, mutta lähtökohtaisesti vaillinainen. Esimerkki ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista haasteista? Merlin hommasi Rochellen tarhan vasta kasvukauden lopussa ja valmisti viinin ensimmäistä kertaa kasvattamatta itse rypäleitä.

Olen päivittänyt viime aikoina enemmän tuoretta englanninkielistä blogiani KoskeloOnWinea kuin Viinipirua. Moinen hotsittaa minua juuri nyt. Mitä mieltä olet, nakkaanko tänne linkin kun julkaisen jotain siellä vai pidänkö baabelin torni -tyylisen kielisekamelskan kurissa julkaisemalla Viinipirussa vain kotimaisella kirjoitettua materiaalia?

Pistä kommenttia. Sitä odotellessa, tässä linkki viimeisimpään postaukseeni, jossa puntaroin ehkäpä voisi sanoa giddensläisen ekspertiikkakäsityksen ristipaineita ubiikin tiedon aikakaudella. Sain kimmokkeen postaukseen horistessani ViiniWebissä. Tulevana viikkona julkaisen postin Beaujolais-maistingista, jossa sain lasiini jotain melkoisen maistuvaa.

Expertise in Transformation