Liittyen alla olevaan ruokakeskusteluun, valokuva, jonka napsaisin Boulevard Raspailsin lauantaitorilla Ranskan pääkaupungista viime viikonloppuna.
Puput ovat päässeet hengestään, mutta saaneet pitää karvapeitteensä
Kuva katosta roikkuvasta jäniksestä huvittaa suomalaista, koska on ilmeistä, ettei jäniksen riiputtaminen kävisi laatuun kotoisalla kauppatorilla. Miksi ei? Koska kukaan ei ostaisi lihaa, jolle pitäisi tehdä kotona jotain veristä tai jota lapset voisivat sääliä ennen ateriaa (koitapa sääliä päätöntä broileria tai ulkofilepihviä). Täällä päin on osoitus sivistyneisyydestä, jos eläin näyttää tiskillä siltä, ettei se ole koskaan elänyt. Jänis ei kävisi laatuun myöskään siksi, että terveysradikalismiin kallellaan oleva elintarvikelakimme todennäköisesti kieltää villin jäniksen myynnin ilman laboratorion leimaa tai aromit tuhoavaa tyhjiöpakkausta.
Miten pariisilainen osaa ostaa moisen karvaturrin? 1.) Koska taito käsitellä raaka-aineita ei ole kadonnut. Sielläpäin maailmaa siipikarja myydään päiden ja jalkojen kanssa, kokonaisten eläinten suolestaminen tai nylkeminen kuuluvat kotikokin valmiuksiin, siinä missä mökkiahvenen perkaaminen härmäläisen kesämiehen taitoihin. Suomessa syödään enää ruhon kalleimpia paloja, joiden laatu heittelee luvattoman paljon. Loppu jauhetaan eläinrehuksi, pakastetaan jauhelihaksi tai sisällytetään mauttomaan makkaraan. 2.) Tieto raaka-aineista ei ole kadonnut. Ranskalainen ei osta huonoa tavaraa torilta ja sairastu siitä vatsapöpöön, koska tietää miltä hyvän lihan tulee näyttää ja tuntua. Hän ostaa pupun ja varmistaa myyjältä, että sisältä löytyy hauleja. Myöskään tuoreet osterit eivät kaipaa viranomaisen leimaa, eikä leipä parasta ennen päiväystä.
3.) Luottamus. Asiakas suosii samaa lähimyyjää, jonka maine on pelissä, mikäli tuote paljastuu huonolaatuikseksi. Turha myydä huonoa, jos mielii pysyä leivässä. Suomi sen sijaan on huomaamattaan ponnistellut vuosikymmeniä yhteiskunnan perusluottamuksen rapaannuttamiseksi. Kahdenkeskisiin suhteisiin on tunkenut kolmanneksi pyöräksi kasvoton viranomaistaho, joka on kontrollitoimenpiteillään muovannut kansalaisista ylikasvaneita koululaisia, jotka saavat turvaa isoveljelle ulkoistamastaan kurista.
Hinta on kova: kohtuullisen moni suomalainen on jollain tapaa arka, lannistunut ja epäluottavainen. Instituutioita arvostetaan, mutta suhde niihin on etäinen. Osa kansasta katsoo ylpeydenaiheeksi orjamoraalin, jossa punaisia valoja ei ylitetä, vaikka autoja ei tulisi. Tuntuu olevan jonkin sortin normi, ettei suomalainen luota naapureihinsa, koska kohtelee heitä kuin muukalaisia. Luottamus ei kuki kylmässä pohjolassa. Sitä etsitään instituutioista tajuamatta, että juuri niiden päsmäröinti on sivutuotteena rapauttanut orgaanisesti kasvavan keskinäisen luottamuksen, jota voisi nimitellä sivistykseksi.
Jos pieni rönsyily sallitaan, kulttuurin sisäisen koheesion rapautuminen nähtiin Itänaapurissa viime vuosisadalla. Kommunismi ei kuitenkaan onnistunut syövyttämään valtioiden, kuten Unkarin ja Tsekin, kulttuurin perustuksia, vaikka yritys oli huomattava. Ne ovat kimmonneet takaisin kurjuudesta nopeammin kuin moni olisi uskonut. Mailla on vankka kulttuuripohja, jota Suomella ei ole.
Ajatelkaapa: samaan aikaan kun valtiovallan väkivalta niitti itäblokissa perinteitä kuin viikatemies, Suomessa vallitsi täysi valinnanvapaus, jota käytettiin ruokatraditioiden tuhoamiseen samaisen sosialismin modernissa hengessä (mikä läpileikkasi koko hyvinvointiyhteiskuntaideologian ja näkyy edelleen esimerkiksi kauniissa kaupunkiarkkitehtuurissa, mutta myös yllättävän monen poliitikon puheissa, presidenttiä unohtamatta). Sekä mämmi, että joululaatikot ovat tätä nykyä teollisesti valmistettuja suurimmassa osassa joulupöytiä. Siis eineksiä vuoden merkittävimpänä juhlapäivänä. Hieman kuin joisi kiljua hääpäivänään.
Tämä kärjistetty matontamppaus on huuto muutokselle: jotain tarttis tehdä. Ankeus iskee ennen kaikkea siksi, ettemme varsinaisesti tunnu hahmottavan ruokakulttuurimme surullista tolaa. Kalorien laskenta, hivenaineista puhuminen ja bakteerien mittaus eivät ole parhaita tapoja lähestyä ruoan herkullisuutta, sanokoot einestehtaiden etupiireihin kuuluvat elintarvikeviranomaiset mitä tahansa. Miten olisi 180-asteen käännös suhtautumisessa ruokaan? Ruoan maku takaisin keskustelun ytimeen. Onko kukaan mukana?
