Craig Campin Wine Camp Blogissa on lukemisen arvoinen postaus aiheesta, josta on aina mukava kalistella sapelia. Nimittäin viinien pisteyttämisestä.

“There are two big lies in the wine world. The first is that price is related to quality and, second, is that point ratings for wines are worth anything. (…) critic that rates wines on a numerical scale, be that 10, 20 or 100 points, must be able to repeat those results over-and-over in all tasting conditions. Anyone who knows anything about taste and the human condition knows that is a joke. Critics that use points are not only fooling their readers, they’re fooling themselves.” - Wine Camp Blog

Kuten olette saattaneet huomata, ei tässä blogissa pisteytetä viinejä, vaikkei houkutusta pisteyttämiseen voikaan kieltää (pistetuomioiden jakaminen hivelee kirjoittajan egoa, minkä lisäksi ne kiehtovat lukijapuolta peri-inhimillisellä tavalla).

Miksi en käytä satasen systeemiä? Craig osuu mielestäni oikeaan todetessaan, että jotta pisteillä olisi mitään väliä, saman mittaajan pitäisi tuottaa samansuuntaisia tuloksia eri maistelukerroilla, mitä ei valitettavasti tapahdu. Toinen syy on se, että pisteyttäminen liittää viinin mittauksellisuuden sfääriin. Jos olet juoksukisoissa pari sadasosaa voittajaa hitaampi, et ole juuri minkään arvoinen. Viini ei ole mielestäni kilpajuoksu.

Kolmanneksi, vaikka viini ei ole taidetta, se on silti elämyksen tuottava esteettinen objekti, jonka arvioinnissa subjektiivisuus esittää suurempaa roolia kuin vaikkapa maailman korkeimman rakennuksen mittaamisessa. Harva kirjallisuuskriitikko kehtaisi esittää lukijoilleen, että Camus’n Sivullinen ansaitsee 89 pistettä, koska sen kerronta on syvää, mutta sanamäärä on kitsas ja loppu aavistuksen toivoton.

Mutta, mutta, mutta… Kuten kaikessa ihmisen toiminnassa, lopullinen totuus pakenee tarkastelijan katsetta kuin varjo auringonsäteitä, joten mielipiteiden kirjo aiheen tiimoilta on oikeutetusti laaja.

Mitä mieltä sinä olet? Eikö kaikessa yhteisöllisessä toiminnassa ole lopulta kyse kompromisseista totuudellisuuden ja informatiivisuuden välillä, ja eikö satasen asteikko ole kaikessa vajaavaisuudessaan juuri tällainen kompromissi? Vai oletko sitä mieltä, ettei rikkinäistä arviointimetodia ole syytä käyttää vain sen vuoksi, että viinin paremmuuden mittaamiselle näyttää olevan sosiaalinen tilaus?