Okei, kuvan pullot ovat tilan ykkösviiniä, mutta koska kuvassa on Jancis, en hennonnut olla käyttämättä sitä

Sinänsä Jolyn viinit ovat mainio esimerkki siitä, että eleganssi nojaa perimmiltään balanssiin. Antiikin Kreikkalaiset äkkäsivät tämän arkkitehtuurissa. Sopusuhtaisuus on suhteellista, mistä voi vetää aasinsillan naiskauneuteen: supermalli Heidi Klumin kengänkoko saattaa olla 43, mutta “hitto kuinka isojalkainen nainen” lienee viimeinen päähän juolahtava ajatus, mikäli tähän liki 180-senttiseen kaunottareen sattuu törmäämään marketin kassalla.

Mutta takaisin vinkkubisnekseen. Jolyn Savennièresista löytyy kuivattua luumua, aprikoosia ja suolaisia, mineraalisia makuja. Vaikka nokka ei sitä paljasta, suu vihjaa, että viinissä saattaa olla mukana kourallinen jalohomeisia rypäleitä, jotka luovat pinkeyttä paletin takaosissa.

Tuoksumaailman paahteiset komponenti korostuvat avautumisen myötä. Pistikö joku lasiin tipan tai pari seesamöljyä? Pituudessaan viini lunastaa odotukset; hetkenä, jossa enemmistö viineistä menettää traagisesti siipensä, Jolyn viini hakee uutta vauhtia kihelmöivästä mineraalisuudesta ja jälkimaku kutkuttaa suuta vielä pitkään kulauttamisen jälkeen. Kyseessä on herran kakkosviini, joten voidaan turvallisesti todeta, ettei Joly ole ainoastaan lahjakas saarnamies, vaan myös taitava tekemään viiniä.

Jos Jolyn poikkeuksellisen erikoiset viinit kiinnostavat, lisää juttua täällä ja täällä.

Laatuviinien luokassa on erinomainen hetki näyttää ylihintaisille merkkisamppanjoille (kuten Veuve Cliquot ja Moët) pitkää nokkaa. Moni ei sitä vielä tiedä, mutta Englannista tulee tätä nykyä kuohuviinejä, jotka pesevät Franciacortat, Cavat ja Proseccot herkullisuudessa ja menevät sokkona sekaisin ihka-aidon samppanjan kanssa. Testaa siis uuden vuoden kunniaksi Ridgeview Merret Grosvenor Blanc de Blancs (29,10€), joka on hieno esitys eräältä saaren lupaavimmalta tuottajalta. Jos ympärillä on kavereita, sokota armotta.

Loisiumin arkkitehtuuria

Viinin näennäinen ehtymättömyys ei ole ainoa syy suunnata Langenloisiin; painava insentiivi irtoaa myös Loisium-hotellista, joka avattiin jokunen vuosi sitten. Kyseessä on viiden tähden design-hotelli, joka on konseptoitu viinikulttuurin ympärille (ja on konkreettisesti viiniköynnösten ympäröimä).

Lobby

Hotellin rakennuttajan vaimo paljastui yllättäen supisuomalaiseksi. Tämä näkyy Loisiumin arkkitehtuurissa, jonka takaa paljastuu amerikkalainen Steve Holl, Kiasman suunnittelija. Projektin neuvottelujen aikana tyhjennettiin kuulemma Grüner veltlinerer jos toinenkin, minkä iloisesti avittamana Holl tarttui urakkaan. Loisium on viinihotelli myös spansa puolesta, jossa tarjotaan monenlaisia viinihoitoja (tuleeko niistä humalaan? Jäi testaamatta aikataulukiireiden vuoksi). Lisäksi hotellissa sijaitsee alueen parhaaksi tituleerattu ravintola, jolle on käyttöä, mikäli matkailija jostain syystä kyllästyy lähikievareissa tarjottuihin schnitzeleihin.

Grüner veltlineria pakkasessa

Hotellia ympäröivistä viinitarhoista tuotetaan viiniä, jota on käden ulottuvilla huoneiden minibaareissa. Vierailija voi käppäillä ensin köynnösten seassa ja maistella hetken päästä niiden rypäleistä tuotettua viiniä. Kätevää. Samaan syssyyn voi käydä tapaamassa tuottajaa, joka asuu 300 metrin päässä hotellista.

Viinimuseo rönsyilee maanalaisina tunneleina kilometrin

Hotellin vieressä seisoo arkkitehtoonisesti vaikuttava viinimuseo, joka on rakennettu osittain liki tuhat vuotta vanhoihin kellaritunneleihin. Museon toiminnassa on mukana Steiningerin viiniperhe, jonka köynnökset ympäröivät museota ja hotellia. Mitä museo tarjoaa? Viinitietoa aikuisille ja hauskuutusta lapsille. Sokerikuorrutettua Disney-kokemusta ei tarvitse pelätä: kierros kulkee muun muassa Steiningerin modernin kellarin läpi, jossa valmistetaan aikuisten oikeasti viiniä.

Steiningerin Riesling läpäisi kuulemma juuri Alkon seulan, joten se nähdään vuoden alun paikkeilla monopolin uutuuksissa. Steininger Riesling Kamptal DAC oli suussani eräs tuottajan miellyttävimmistä viineistä: se on alueen tyylille uskollinen, raikas valkoviini, joka on hapokas, hedelmäinen ja mineraalinen. Viini saadaan hyllyille noin kympin hintaan (summasta ei jää todennäköisesti tuottajalle käteen juuri mitään, mutta onpahan jalka monopolin oven välissä).

Loppukaneettina, suosittelen alueelle reissaamista niille, jotka ovat persoja itävaltalaiselle viinille tai haluavat oppia tuntemaan skenen pykälän verran paremmin.

Frau Steininger ja Alkoon ilmestyvä Riesling Kamptal DAC

Disclaimer: majoittumisen kustansi Austrian Wine Marketing Board osana Itävaltaturneeta

- Nikolaihofin parinkymmenen valkkarin valikoimasta voi ottaa turvallisin mielin minkä tahansa pullon. Laatu on älyttömän korkea läpi halvimmasta viinistä kalleimpaan.

- Jos Grüner veltliner ei tule Itävallan viileämmistä pohjoisosista (kuten Wachau tai Kamptal), se kärsii herkästi öljyisestä tekstuurista, aromaattisesta runsaudesta ja happojen vähäisyydestä. Riittävien happojen kanssa Grüner pelittää.

- Itävallan punaviinien kruununjalokivi on Blaufränkish, mutta kukaties miellyttävin rypäle on Zweigelt. Siitä saadaan helposti lähestyttäviä ja persoonallisia viinejä, jotka eivät kaipaa tammea peittämään raikkauttaan.

Nikolaihofia pöydän täydeltä

Wachau talvisäässä

Fred Loimer@Loimer

Olen kuluneen kuukauden aikana maistellut ja arvioinut kymmeniä Chilen ja Argentiinan viinejä, mikä lienee määrällisesti viisi kertaa enemmän kuin edeltävinä parina vuotena yhteensä. Totuuden nimissä puolisokkona toteutettu maistelu kävi hetkittäin työlääksi, etenkin kymmenennen samankaltaisen Chardonnayn tasting-notea rustatessa. Toisaalta edukkaiden lattariviinien läpikahlaaminen on ollut mielenkiintoinen kokemus, joka on toiminut tilaisuutena kohdata omat ennakkoluulonsa.

Puolisokkomaistannan tulokset ovat osittain ennakoidun kaltaiset, mutta paikoitellen yllättävät. Kukaan tuskin hämmästelee, jos sanon, että latinalaisessa maailmankolkassa 6-12 euron väliin mahtuu monenlaista vipeltäjää, eivätkä kaikki viinit ole teknisesti sillä tasolla, jolla tuottajat kernaasti mainostavat niiden olevan. Samaan hengen vetoon totean, ettei uuden maailman hinta-laatu-suhde ole läheskään aina keskimääräistä parempi. Eräät viinit ovat siinä määrin kelvottomia, että pidän niitä huonoina ostoksina. Onneksi joukkoon mahtui myös iloisia yllätyksiä.

Yksi myönteisesti yllättänyt oli kaikkien itseään kunnioittavien viiniharrastajien parjaama Gato Negro, joka ei mielestäni ansaitse mainettaan eräänä Alkon valikoiman hävyttömimpänä roskaviinien valmistajana (enpä olisi uskonut kirjoittavani postia, jossa ei morkata Gato Negroa). Ei etenkään, koska eräät tuottajat myyvät liki kympin hintaan saman tyylisuunnan viinejä, jotka häviävät teknisesti esimerkiksi Mustan Kissan Merlotille, joka oli suoraviivainen, mutta lipiteltävä viini. Toisaalta maisteluissa saattoi käydä vain hyvä tuuri; parin kuukauden päästä hyllyillä oleva erä voi maistua erilaiselta, kiitos huikeiden valmistusmäärien. Musta Kissa ei kuitenkaan ole otsikon lupaama ylisuoriutuja, vaan enemmänkin yllättävän keskinkertainen esitys halvan hintaluokan viiniksi.

Puolisokkomaistannan selkein ylisuoriutuja oli Argentiinan Graffigna, joka osoittautui jonkinlaiseksi tasting-tähdeksi. Graffignan valmistamat viinit saivat osakseen ViiniTV:n suosituksen Malbecin ja Chardonnayn kohdalla, eri päivinä ja puolisokkona. Myös tuottajan Cabernet sauvignon erottui hintaluokassaan edukseen tervaan taittavine vivahteineen, vaikkei yhtä onnistunut esitys olekaan. Graffignan taakse jäivät Tarapaca, Santa Digna, Nieto, Cono Sur, Casillero del Diablo ja monet muut.

Miltä Graffignan viinit sitten maistuvat? Ne ovat Etelä-Amerikassa yleiselle kuluttajaystävälliselle tyylille uskollisia: pyöreitä ja täynnä hedelmää, helposti lähestyttäviä ja runsaita, mutta eivät latteita tai hapottomia. Tällaisesta tyylistä joko pitää tai sitten ei. Itse huomaan sietäväni sitä todellisuudessa paremmin kuin olin itselleni uskotellut. Nämä lattariviinit eivät ole käytössäni ruokaviinejä, mutta täyttävät tehtävänsä illanistujaisissa, joissa palan painike on hyvään seuraan verrattuna sivuseikka. Kaiken kaikkiaan havaintoni oli, etteivät Chilen ja Argentiinan alle kympin punaviinit ole niin geneerisiä, kuin usein kuulee väitettävän.

Caliterran Guadran mukaan Chile ylettyisi Norjasta Saharaan. Tyypillistä puhetta mieheltä, joka uskoo että maailma on pyöreä.

Piru kävi maistamassa chileläisen Caliterran viinejä Wennercon järjestämässä tilaisuudessa, jossa puhetta ylläpiti señor Sergio Guadra, tilan pääviinintekijä. Caliterra on kuluneina vuosina panostanut runsaasti kestävään kehitykseen. Maaperää säälitään orgaanisen viljelyn muodossa ja paikallisia asukkaita tuetaan sosiaalisten projektien muodossa.

Konkreettisimmin linjaus näkyy suomalaiselle kuluttajalle Caliterran pulloissa, jotka ovat tätä nykyä kevyempiä, jotta kuljettaminen pallon toiselle puolelle haaskaisi vähemmän luonnonvaroja. Pullotteiden etiketit valmistetaan kierrätyspaperista ja tarhoilla laiduntaa liuta puolivillejä hevosia, jotka popsivat naamaansa ylimääräisen aluskasvillisuuden, joka muutoin pitäisi myrkyttää pois silmistä (ja  jotka vääntävät samalla ruokavalionsa köynnösten sekaan lannoiteeksi, vaikka Guadra ei tätä maininnutkaan).

Samalla vältytään ylenpalttisilta maastopaloilta, joten homma näyttää kaiken kaikkiaan toimivan (vaikka kriittisyyteen taipuva Piru mielellään kuulisi, näkyykö eettisyys myös minimipalkoissa tai työntekijöiden sairastumisiin liittyvissä käytännöissä).

Mitä tulee viineihin, ne edustavat uuden maailman kuluttajaystävällistä tyyliä. Tämä tarkoittaa pehmeyttä, täyteläisyyttä, hedelmäisyyttä ja, Caliterran tapauksessa, valitettavasti liiallista määrää tammea. Caliterran viinit uponnevat uuden maailman makeaan tyyliin persoihin viinisieppoihin; ne jotka etsivät Chilestä viittauksia vanhaan maailmaan, tulevat löytämään ennakkokäsityksiään vastaavia tuloksia.

Alkon valikoimista löytyy tällä erää kolme Caliterran tuotetta:

Caliterra Chardonnay Reserva (8,69€)

Tuoksussa ananasta, litsiä ja jo 90-luvulta tuttua Lipsi-mehujäätä. Karkkituoksua jatkaa kivoilla hapoilla varustettu tropiikkiin ja mehukkaaseen päärynään kallellaan oleva maku, joka on runsasta tuoksua fokusoituneempi, freesimpi ja miellyttävämpi, mutta hivenen liian tamminen Pirun makuun. Hinta-laatu-suhde on silti kohdillaan. Tammitettu Chardonnay on Pirun paletissa trion paras työnäyte.

Caliterra Cabernet Sauvignon Reserva (8,69€)

Tuoksu on, vain Chilessä mahdollisella tavalla, samaan aikaan ikään kuin huovan alla, mutta runsaasti levällään. Se ei ole kovinkaan freesi, enemmänkin suurieleisen mausteinen hieman hähmäisellä tavalla. Maku kuitenkin pelastaa paljon, sillä hedelmäisellä viinillä on kiva suutuntuma ja miellyttävä happorakenne. Vaikka tammea on tarjolla täysi latinki, viini ei ole liian makea.

Caliterre Tributo Shiraz (10,98€)

Tuoksu on yllättävän rönsyilevä Shiraziksi, ilmeisesti vähemmistörypäleet Malbec ja Merlot tuovat kokonaisuuteen mittaansa enemmän vipinää. Läsnä on kosolti tammen tuomia aromeja, kanelia ja kumia. Maku on maukas ja miellyttävän hapokas verrattuna Etelä-Australian vastaavan hintaisten Shirazien hillomaiseen makumaailmaan. Tributon hinta kipuaa maagisen kymmenen euron rajan väärälle puolelle, mutta tasoero Cabernet Reservaan on silti panostuksen väärti. Hetken mutustelun jälkeen totean tämän kivaksi viiniksi, jonka hinta-laatu-suhde on hyvä.

Caliterran viinit sopivat chileläisten viinien ystäville. Samalla viinin ostaja saa kaupan päälle hitusen hyvää omaatuntoa. Vaikka viinit eivät ole elegantteja, ne ovat antoisia ja reheviä. Jos et ole pitänyt aiemmin Chilen viineistä, Caliterra ei muuta mieltäsi. Jos kuitenkin tapaat viettää runsaasti aikaa Etelä-Amerikan viinihyllyjen edessä, en usko että petyt. Puolet tammesta pois, kuuluu Pirun mantra Chilen suuntaan.

Kun Joly palaa puhelimesta, hekumoimme hetken viineillä, mutta se loppuu, kun mainitsen vierailleeni Pierre Larmandierin luona Champagnessa. Joly terävöityy ja virkkoo, että antoi Larmandierille potkut biodynaamisesta ryhmästä, syystä, jota ei tarvitse hienotunteisuuden nimissä tässä toistaa. Olen yllättynyt käänteestä ja huomaan päätyneeni keskellä biodynaamista draamaa. Komponenttien ollessa biodynaamisuus ja kourallinen lujatahtoisia persoonia, tuntuu cocktailin lopputulema olevan volatiilia laatua. Intohimoisten viinintekijöiden välinen yhteisymmärrys ei aina ikäänny samalla tavalla kuin heidän valmistamansa viinit.

Nicolas Jolyn viinit ovat mitä herkullisimpia ja vaikka hänen ajattelunsa on esoteeristä, teemat joita ajattelu käsittelee ovat universaaleja ja resonoivat ajassa. Vaikka nihilistisenä ihmisenä vältän kohtaamista agendojen määrittelemien realiteettien kanssa, seuraavien asioiden edessä antaudun: Pallo ei voi hyvin, lajeja kuolee sukupuuttoon (tutkijat sanovat, että tahti on jo nopeampi kun dinosaurusten päätyessä esihistorian kirjoihin varoittavana esimerkkinä). Ilmakehä lämpenee hallitsemattomasti ja vaikka emme voi olla sataprosenttisen varmoja, että muutos on kokonaan ihmisen aiheuttama, käänteen seuraukset kohdistuvat suoraan ihmisten elinoloihin. Hedelmättömyyttä esiintyy taajemmin kuin ennen ja pandemioiksi äityviä viruksia syntyy rinta rinnan antibioteille vastustuskykyisten superbakteerien kanssa. Samalla miljardi ihmistä menee nälkäisenä nukkumaan ja talous on säpäleinä.

Aivan kuin planeetta pyrkisi harventamaan päälukua luovin keinoin huomattuaan, että vanha kunnon rutto on menettänyt tenhonsa? Itse en olisi kovinkaan yllättynyt, jos kävisi ilmi, että pallon muotoinen möhkäle sisukseltaan sulaa massaa osaa ajatella laatikon ulkopuolella, mikä tosin kertoo enemmän minusta kuin fysiikan opettajastani. Mutta mene ja tiedä, vakavasti, Viinipiru ei osaa sanoa mistä lopulta on kyse ja mistä ei, mutta hieman päässä humisee kun asiaa ryhtyy pohtimaan, ja hyvä niin.

Vaikka en miellä itseäni viherpiipertäjäksi tai ole lainkaan varma onko omatuntoni yhteisöllinen ulottuvuus surkastunut vai myös näivettynyt, koen että Joly on oikealla asialla suitsiessaan maatalouden tehotuotantoa, sillä viime vuosisadalla huippuunsa hiotut markkinatalouden mekanismit ovat kriisiyttäneet saman pelilaudan, jota ne kasvoivat dominoimaan. Mitä tapahtuu jos heinäsirkkaparven logiikalla toimiva talousjärjestelmä jatkaa voittokulkuaan kriisistä toiseen? Kukaties vihreä vallankumous syö lapsensa ja seuraavien sukupolvien elämä muuttuu kohtuuttoman vaikeaksi? Ajatukset Pääsiäissaaren sivilisaation iltaruskosta käväisevät mielessäni istuessani ehtoota Ranskan maaseudulla.

Joly ei kuitenkaani itse julista tuhoa, se on Viinipirun lisäämä salainen mauste dramaattisia sävyjä tapailevaan blogipostiin. Joly nimittäin uskoo, että uuden sukupolven myötä asiat muuttuvat paremmiksi. Hän toteaa, että maailmansodissa kuolleet sielut ovat palanneet, eivätkä halua tehdä samoja virheitä toistamiseen. Tämän lausuessaan hän ei näytä laisinkaan ihmiseltä, joka epäilisi uudelleensyntymän todenperäisyyttä. Aika näyttää onko optimismiin aihetta.

Mutta lienee tarpeen lakata naputtelemasta ruutua täyteen sanoja ja summata haparoivat ajatukset nipuksi. Kehotan maistelemaan biodynaamisia viinejä ja toteamaan itse, huomaatko eron laadussa. Valitse lähestymiskulmaksesi liioitellun jäätävä pragmatismi. Jos sattumalta toteat luomuviinien laadun ylivertaiseksi, voit olla huoleti: niiden suosiminen ei ole kohdallasi sen enempää ekoteko kuin poliittinen kannanotto, ainoastaan talonpoikaisjärjen sanelemaa siekailemattoman pragmaattista hedonismia (joka edesauttaa samalla sattumalta nautintobisneksen jatkumista juuri näin mainiona myös tulevilla polvilla). Testaa siis itse ja anna johtopäätösten versota omista kokemuksistasi!

Lähtiessäni Jolyn luota, ajatukseni hyrräävät ja tunnen virkistyneeni, vaikka pitkä keskustelu olisi saattanut käydä voimille. Astelen Coulée de Serantin tarhan laitaa ja katselen vehreitä maisemia. Kuinka mainio viinintekijä ja kuinka mainio miekkonen.

Jolyn trio sotkuisella työpöydällä

Coulée de Serrantilla on oma appelaationsa, mikä on kohtuullisen poikkeuksellista jopa poikkeuksista koostuvassa viinimaailmassa.

Hetken kuluttua Nicolas Joly astuu huoneeseen, asettautuu kauhtuneeseen nojatuoliin ja aloittaa keskustelun, joka jatkuu liki tauotta puolitoista tuntia ja katkeaa vain puheluun, jonka Joly ottaa Yhdysvalloista. Enimmäkseen puhuu Joly, joka on täynnä pidikkeetöntä intoa, jopa vimmaa. Hän nauraa karismaattisesti, pudottelee sanansa harkitusti, laskee äänensä toisinaan kuiskauksen tasolle, huudahtaa ja levittää sitten kätensä, vain hypätäkseen seuraavaan aiheeseen, joka versoaa edellisestä yllättäviä polkuja pitkin. Hetkittäin tuntuu kuin huone olisi täynnä pieniä perhosia. Joly on taitava puhuja ja hänen läsnäolossaan on vangitseva ulottuvuus. Koko aikana emme juurikaan puhu hänen viineistään.

Onko kyseessä esoteerinen mystikko, visionääri, joka palauttaa massateolliseksi lipsahtaneen viinikulttuurin juurilleen, rönsyilevä salaliittoteoreetikko, hurmoshenkinen profeetta, mestariviininvalmistaja vai poliittinen provokaattori, riippuu pitkälti katsontakulmasta. Kukaties hän on näitä kaikkia?

Maestro nojatuolissaan osa 1

Maestro nojatuolissaan osa 2

Joly aloittaa keskustelun toteamalla, ettei aurinko ole ollut normaali kolmeen kuukauteen. Auringonpilkut ovat kadonneet. Tämä näkyy myös viljelmillä: rypäleet eivät voi hyvin ja ne kypsyvät väärään tahtiin. Joly pelkää, ettei hän välttämättä voi valmistaa tänä vuonna viiniä lainkaan. Kukaties biodynaamisuus onnistuu kumoamaan vaikutukset, Joly pohtii. Samaan hengenvetoon hän toteaa näennäisen huolettomana, että odottaa tulevana syksynä mullistuksia, jotka ovat lähtöisin auringosta ja tuhoavat maailmaa kiertävät satelliitit, jotka häiritsevät luonnon frekvenssejä. Magneettiset navat saattavat myös kääntyä samalla, minkä aiheuttama hetkellinen nollapiste johtaa ihmiskunnan loppuun sellaisena kuin me sen tunnemme. Ennustus liittyy auringon toimintaan, sekä Zodiakin tähtikuvioon, mutta en pysy tähtikartalla loppuun saakka.

Joly ei usko ilmaston lämpenemiseen, vaan värähtelytaajuuksiin, frekvensseihin, joiden häiriintyminen tuottaa planeetan nykyiset oireet. Hänelle puheet kasvihuonekaasuista ovat harhautus, jonka avulla ihmiset vieroitetaan totuudesta. Planeetan tilanne voitaisiin Jolyn mukaan korjata kohtuullisen nopeasti biodynamiikalla, samaan tapaan kuin viinitarha dynamisoidaan, mutta filosofia tulisi ulottaa viininviljelyä laajemmalle. Tämä ei kuitenkaan ole varjoissa viihtyvien valtaklikkien etujen mukaista, jotka Jolyn mukaan hallitsevat USA:n armeijan kehittämällä teknologialla tätä nykyä maailman sääjärjestelmää aiheuttaen maanjäristyksiä eri puolilla planeettaa.

Nicolas Jolyn mielenkiintoisessa seurassa on poikkeuksellisen vaivatonta unohtaa, että keskustelee viinintekijän kanssa. Havahdun ajatuksistani kun huoneeseen tuodaan tarjottimella kolme tilan viiniä vuodelta 2007. Joly naureskelee, koska viinejä ei ole dekantoitu, vaikka tapaa itse painottaa tilan viinien dekantoimisen tärkeyttä. Kunnon huljuttelulla homma hoituu. Ei muuta kuin nokka kohti lasia, tätä varten ajoin halki puolen Ranskan.

Jatkuu…

ps. tsekkaa muutaman kuukauden takainen WLTV-episodi, jossa Joly on Vaynerchukin vieraana, mikäli et ole nähnyt sitä

Teerenpelin panimon Sauhusanttu (8,21€/0,75l) on saatu hyllyvalikoimaan, joten kiitokset siitä, sekä samalla ovenavauksella sisään päässeestä Brooklyn Lagerista (2,65€/0,35l). Molemmat mainioita oluita.

Alkon valikoimiin on ilmestynyt myös erä Bordeauxin -06:a, joita en ryntää ostamaan, koska poden edelleen krapulaa huippuvuosikerrasta -05. Sen sijaan haen pullollisen Bonnairen blanc de blancs -samppanjaa (34,70€), jonka hintataso on suurempia taloja edullisempi, vaikka palstojen sijainti on hyvä. Syytä tähän voi vain arvailla. Kukaties jäljet johtavat suurempien samppanjatalojen markkinointiosastoille, joiden budjetit ovat viinimaailman suurimmat? Mielenkiintoiseksi Bonnairen Blanc de Blancs Non Dosén tekee se, ettei siihen ole lisätty grammaakaan sokeria korkinvaihdon yhteydessä, mikä on samppanjassa vielä harvinaisempaa kuin pelkkään Chardonnayhin tukeutuminen. Kyseessä lienee siten varsin viinillinen samppanja.

Perusvalikoimiin näyttää päässeen myös Erath Pinot gris (13,15€), joka on Pinot griksi mainio viini hillitysti aromaattisena ja miellyttävän hapokkaana. Epäilen maistaneeni juuri kyseisen vuosikerran parin viikon takaisessa Ore-Wash -maistatuksessa. Erathin Pinot grisin punainen vastine, Pinot noir, blokkasi männä vuonna Viinipirun Vuoden viini-äänestyksen ensimmäisen sijan.

Kesä ei olisi tietenkään kesä ilman rosé-viiniä! En tosin ole varma saammeko niskaamme rakeita, jos juhlistamme sitä tällä tuotteella. Kyseessä on rosé portviini, Croft Pink Port (18,84), joka tavoittelee ensimmäisenä rosé-portina paikkaa viinimaailman friikkigalleriassa. Jos olet maistanut tätä, kerro putosiko vai ei.

Jos Yhdysvaltoja arvioi sen eri kolkkien saaman mediahuomion kannalta, se näyttää erehdyttävästi koostuvan kahdesta kapeasta rannikkokaistaleesta ja niiden väliin jäävästä valtavasta erämaasta. Aurinkoinen Kalifornia ja tiheään asuttu itärannikko ovat synnyttäneet muun muassa Internetin ja Googlen, liudan sotia, tolkuttoman määrän elokuvia, leijonan osan Amerikkojen kansantuotteesta, sekä viimeisimmän pörssiromahduksen (siinä missä rannikoiden väliin jäävät ihmiset viljelevät maissia).

Viinin vinkkelistä todellisuus on mediaharhaa suoraviivaisempi: 90 % Yhdysvaltojen viineistä tuotetaan Kaliforniassa. Onneksi jäljellä jäävät 10 prosenttia kuuluvat myös mielenkiintoisimpiin, kuten pari tuhatta kilometria Kalifornian yläpuolella sijaitsevan Washingtonin viinit osoittavat.

Viinipiru maistoi tänään kymmenkunta Washingtonin ja Oregonin viiniä Winestaten järjestämässä tilaisuudessa. Joukossa oli vanhoja tuttuja, kuten Oregonin Erath Pinot Noir, mutta myös liuta uusia, kuten Chateau Ste Michellen viinit, joita oli paikan päällä esittelemässä viinintekijä Bob Bertheau.

Suppean otannan perusteella Washingtonin valkoviinejä tuntui luonnehtivan kosiskeleva hedelmäisyys yhdistettynä tuntuvaan hapokkuuteen, ikään kuin uuden ja vanhan maailman viiniparadigmojen synteesinä. Valkoviineistä Pirun suosikiksi nousi Eroica Riesling -08, jonka aromaattisessa tuoksussa oli Sauvignon blanceille tyypillisempää mustaherukan lehteä ja joka kantoi runsaisiin happoihin verhoutuneet jäännössokerit tyylillä. Eroican maun keskivaiheessa oli havaittavissa varsin poikkeuksellinen flavori, joka muistutti erehdyttävästi vihreää hedelmäaakkosta. Vaikka nautin normaalisti hedelmäkarkkini ja viinini erillään, Eroicassa yhdistelmä toimi.

Maistelussa olleista punaviineistä pidin etenkin Ste Michellen Syrahista -04, jolla oli eurooppalaistyylinen nokka, mutta uuden maailman makuprofiili. Tarjolla oli kompleksisuutta, kypsää marjaa, mausteisuutta, sekä lähestettävyyttä pehmeyden muodossa. Sen sijaan Antinorin perheen kanssa toteutettu Col Solare oli pettymys lihaisista otteistaan huolimatta. Kyseinen vuosikerta sai Wine Enthusiastilta 92 pistettä, joten lienee turvallista todeta, että makuja on monia.

Miellyttävän yllätyksen tuotti mutkaton Columbia Crest Two Vines Shiraz, joka osoittautui freesiksi ja maukkaaksi. Vaikka viini ei noussut suosikkieni kastiin, olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että Shiraz-nimikkeellä kyetään tekemään myös viiniä, joka ei ole tekstuuriltaan raskasta kuin samettiesirippu ja tyyliltään mahtailevaa kuin nakkikioskilla uhoava kehonrakentaja. Mikäli tällaisia Shirazeja tulee vastaan useampiakin, Piru joutuu tarkistamaan käsityksensä kohtuuhintaisen Shirazin potentiaalista.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että Washington on mielenkiintoinen alue. Ei vähiten sen vuoksi, että se kykenee tuottamaan kylmemmän ilmastonsa ansiosta viinejä, joissa on paljon sekä hedelmää että hapokkuutta.

Alla Chateau Ste Michellen Bobin terveiset Viinipirun lukijoille!