Trimbach tekee viininsä perinteisen tyylin mukaisesti rutikuiviksi. Kysymys siitä, tulisiko pullojen etiketteihin merkitä viinin makeusaste on heille kinkkinen, vaikka informaatio olisikin pullojen parissa pyörivälle kuluttajalle hyödyllinen. Trimbachien mielestä Alsacen viinin kuuluu olla kuivaa (jälkkärityylit pois lukien) ja olisi suotavaa, että tuottajat ratkaisisivat dilemman hillitsemällä sokerikeekoiluansa ja palaamalla ruotuun. Ellen aivan erehdy, myös Hugelilla ajatellaan asiasta samoin.

Trimbachin Cuvée Frédéric Emile 2004 on suitsuttamisen väärti. Kyseessä on tarkkapiirteinen ja tyylikäs Riesling, jonka kahdeksan gramman hapot tasapainottavat kypsän hedelmäisyyden; suussa runsas hapokkuus maastoutuu kokonaisuuteen ja tuottaa varsin fokusoituneen ja moni-ilmeisen lopputuloksen. Hain jokunen kuukausi sitten kaappiini myös muutaman Trimbachin Riesling Réserven. Availen niitä silloin tällöin ja tarkkailen millä tavalla viini kehittyy. Harva viinityyli pärjää herkullisuusmittelöissä kypsään ikään ehtineelle Rieslingille.

Maisteltuani pari päivää Itävallan viinejä sarjatulella, huomaan syttyväni niistä aikaisempaa enemmän. Etenkin Blaufränkishia ja Zweigeltia yhdistelevät punaviinit ovat kolisseet. Pannobilen tuottajat, kuten Heinrich ja Preisinger, tekevät todella hyvää viiniä. Käyn parin päivän päästä pyörähtämässä Heinrichilla, joten luvassa on juttua aiheen tiimoilta joko Viinipirussa tai ViiniTV:n puolella.

Mitä tulee Itävallan kuningasrypäleeseen, Grüner veltlineriin, sen kanssa en ole vieläkään täysin sinut. Olen maistanut kuluneina päivinä liian monta Grüneria, jonka tuoksussa on hiivainen aromi, joka muistuttaa valkohomejuustoa. Samoin lasiini on päätynyt täyteläisiä Grünereita, joiden hapokkuus on tuntunut siinä määrin päälleliimatulta, että hetken on voinut kuvitella juovansa hiilihapollista kukkavettä.

Parhaimmillaan Grüner on puhdaspiirteinen, raikas ja aromeiltaan hillitty. Jos lasiin sattuu hyvä Grüner, ei tarvitse ihmetellä miksi 30 % Itävaltaan istutetuista köynnöksistä on Grüneria. Jos haluat testata pidätkö Grünerista, kipaise Alkosta Meinklangin pullo. Se on hintaansa nähden löytö. Käyn tiistaina tai keskiviikkona (en ole kartalla ohjelmasta, tiedän vain että tiloja on monta) moikkaamassa viineistä vastaavaa Verneriä. Katsotaan jos saisin räpsäistyä kuvan kellarin betoniastioista, jotka muistuttavat erehdyttävästi dinosauruksen munia.

Se Grünerista, syy postin kirjoittamiselle on toinen. Tänään päättyvän EWBC:n taustapirut, Catavinon Gabriella ja Ryan, julkistivat konfertenssissa uuden hankken, joka kantaa nimeä Born Digital. Kyseessä on digitaalisen viinijournalismin vuosittain jaettava palkinto, joka on ensimmäinen laatuaan. Tuomaristossa istuu muun muassa Jancis Robinson ja kilpailuun voi ottaa osaa kuka tahansa, joka julkaisee tekstejään netissä. Muita rajoituksia ei ole: osallistuja voi olla journalisti tai bloggaaja ja mistä tahansa puolelta palloa, millä tahansa kielellä. Juttua aiheesta löytyy muun muassa Jim Buddin blogista, EWBC:n osanottaja hänkin. Eilen paljastettiin myös missä seuraava Euroopan viinibloggarien konferenssi pidetään. 2011 pääkallopaikkana toimii italialainen kuplivistaan tunnettu Franciacorta.

Jos haluat seurata Twitterissä, mitä EWBC:n ympärillä puhutaan, pistä hakuun #EWBC. Samalla voit ihmetellä Sirénin Ilkan lukemattomia päivityksiä, joissa ei ole tolkun häivää.

Schloss Schoenbrunnina tunnettu vanha rotisko toimii EWBC:n pääkallopaikkana

Konfrenssin kaatuessa lopulta omaan mahdottomuuteensa ja tuoreen viikon startatessa, hinautan itseni ja matkatavarani Muhr Van Niepoortille, joka on portviineistä tunnetumman portugalilaistalon syrjähyppy Itävallassa. Siellä tallon rypäleitä varpaillani pari päivää tai kunnes minut heitetään ulos kelvottomana työntekijänä.

Sen jälkeen kalenteriin on polttomerkitty kaksi päivää ja kymmenen viinitilaa sisältävä tappotahtinen ohjelma Austrian Wine Marketing Boardin vieraana. Siksakkia ympäri maata. Luvassa siis epämääräisiä päivityksiä tien päältä, sivuhuomioita ja asiattomuuksia. Toivon mukaan miellyttävästä rutistuksesta jää käteen astetta tuoreempaa näkökulmaa viiniin, uusia ystäviä ja jotain viinilöytöjä…

Vuoden takaisin Itävalta-reissun kirvoittamia pohdintoja voi lukea tästä ja tästä ja tästä.

Pari irrallista huomiota. Ensinnäkin Olo on hyvä ravintola. Ruoka koostuu puhtaista mauista, vaikka komponentteja olisi lautasella toista kymmentä. Toiseksi, poikkeus vahvistaa säännön ja tällä kertaa ennakäsitykseni vahvistuivat törmätessään todellisuuteen sen sijaan että olisivat muuttuneet muotoaan. Eivät ruoan suhteen, vaan laseihin kaadetun viinin suhteen.

Food porn by Olo

Olen fanittanut kuluneen vuoden aikana Bellinghamin Bernard Seriesin Grenache white – Viognieria ja Chenin Blancia joka lävessä, Viinipiru-blogissa ja ViiniTV:ssä. Uskon, että Rhônen valkoisilla lajikkeilla ja Loiren Chenin blancilla on edessään loistava tulevaisuus Etelä-Afrikassa, jos vain useammat uskaltavat seurata Nielin jalanjäljissä ja lopettaa suht geneeristen Pinot noirin, Merlotin ja Shirazin istuttamisen. Mitä tulee Bernard seriesin Grenache white-Viognieriin, se on nähdäkseni hintaluokkansa kovin kokelas Alkon valkkarivalikoimassa. Kyseessä on älyttömän onnistunu viini.

Mutta Bellinghamin punaiset… Ne olivat taitavasti tehtyjä, mutta liki järjestäen pehmeitä, painavia ja tammessa uitettuja. Pinotage tuoksui kermakaramellilta, eikä Syrahiksi nimettyä punkkua olisi tunnistanut Syrahiksi, ellei niin olisi lukenut etiketistä. Tässä kohtaa vanha kunnon Shiraz olisi ollut parempi nimitys.

Teknisesti virheettöminä ja hyvin valmistettuina punkut edustivat tyyliä, josta en juurikaan syty. Vaikka lautasella oli tuhdeilla mauilla siunattua peuraa, suussa maistui viimeisenä lankku. Sen sijaan pienen tuotannon Triple M punaviini, (jonka viinintekijä teki, koska mourvedrelle piti keksiä jotain käyttöä), iski kaavaan poikkeuksen. Viinin tanniineissa oli sitä karheaa kuivuutta ja napakkuutta, josta Piru syttyy tuhdimmassa viinissä.

Kuohuva Chenin blanc. Ei lisättyä hiivaa tai sokeria

On mielenkiintoista huomata, että sama huipulla keikkuva viinintekijä voi tehdä valkkareita, joista pidän älyttömästi ja punkkuja, joista en liiemmin piittaa. Valkoviinit ovat kokeilevia, uskaliaita ja jänteviä ilman tammea, punaiset enemmän sitä ennalta-arvattavaa Etelä-Afrikkaa, jota kuluttajan odotetaan haluavan. Kukaties punaviinien myynnillä mahdollistetaan rohkeammat valkoviinikokeilut?

Oli miten oli, Niel Groenewald on kekseliäs mies, joka puskee Etelä-Afrikan viiniskeneä uusille urille. Toivottavasti herra saa jatkossakin tehdä kuohuvan Chenin blancin kaltaisia kokeiluja ja toivottavasti Cheninin menestys kilpailuissa ympäri pallon saa muutkin afrikkalaiset innostumaan Savennières-tyylisestä täyteläisestä Cheninista ja lopuksi sormet ristiin, että niitä nähdään monopolin hyllyillä jatkossakin.

Erehdyttävästi Grateful Deadin laulajalta näyttänyt Didier Dagueneau kuoli kaksi vuotta sitten lento-onnettomuudessa, minkä seurauksena viinintekovastuu tipahti parikymppisen pojan harteille, joka on tarttunut härkää sarvista.

Isän vaihtuminen poikaan ei maistunut lasissa. Blanc Fumé de Pouilly 2008 edusti ensimmäistä vuosikertaa, jonka valmistamisesta Benjamin vastasi ilman isänsä apua. Viini oli vielä nuori ja hyötyy vuoden parin odottelusta, mutta oli jo nyt puhtaudessaan hieno.

Vuosikertaerot näyttelevät selkeää roolia tilan viineissä. Siinä missä Blanc Fumé de Pouilly 2007 oli tyylillisesti tyypillisempi pläjäys, hillityn aromaattinen, mineraalinen, fokusoitunut ja pitkä, tarjosi 2006 pohjalla polkevan yrttisyyden lisäksi kypsyyttä trooppisten makujen muodossa. Yllättävintä oli viinin tasapainoisuus, jota litsiin taittavat maut eivät horjuttaneet, vaikka happoja oli tarjolla edeltävää vuosikertaa maltillisemmin.

Tässä kohden on todettava kuvailevan kielen rajallisuus ja tehtävä selväksi eräs seikka. Mielikuvat Uuden Seelannin Marlboroughin tyylisestä äyräiden yli läikkyvästä aromaattisuudesta, alleviivaavatusta hedelmäisyydestä ja öljyisestä viskositeetista kannattaa unohtaa: viinit ovat ennenkaikkea freesejä.

Vuosikerta 2005 oli rutkasti kehittyneempi kuin edeltäjänsä ja samalla osoitus siitä, kuinka mielenkiintoisesti Sauvignon blanc ikääntyy, jos se on tehty hyvin. Yrttinen, pinkeä ja kompleksi viini oli todennäköisisti moniulotteisin Sauvignon blanc, jota olen kuuna päivänä maistanut.

Dagueneaun viinit osoittautuivat siinä määrin maukkaiksi, että jopa Sauvignon blanc -jarrumiehen tarpeetonta virkaa toimittava Viinipiru huomasi saavansa niistä pieniä selkäpiin väristyksiä. Moista sattuu harvakseltaan.

Lopuksi pari hajamietettä. Jos aprikoin kuluneina kuukausina vastaan tulleita Sauvignon blanceja (hyviä on sattunut kohdalle jostain syystä useita), parhaimpia ovat olleet Dagueneaun pullotteet, viereisen Sancerren Pascal Gittonit sekä Julicherin Sauvignon blancit Uuden Seelannin pohjoissaarelta, missä Outi Jakovirta häärii viinintekijänä.

Kaikkia kolmea tilaa yhdistää eräs seikka: ne tuntuvat muokkaavan Sauvignon blancista kompleksisempaa ja aromaattisuudeltaan hillitympää (lue parempaa) tyyliä. Kahden kissan hiekkalaatikkoyllätyksiä säännöllisesti siivoavana olen valitusta kurssista iloinen. Miksi? Koska Sauvignon blancin ei ole tarkoitus olla karrikatyyri itsestään.

Triaden tuoksussa on greippiä, päärynää, yrttisyyttä, hentoa tammisuutta ja mineraalisuutta. Maku on suuntäyttävä, mutta napakka ilman tammista tukkoisuutta. Hapokkuutta on tarjolla täyslaidallinen, mutta se ei ole laadultaan terävää, vaan jäntevää ja integroitunutta. Kyseessä on antava ja raikas valkoviini, joka kannattaa juoda muutama aste lämpimämpänä, kuin viinikaanonin sumputtama intuitio olettaisi. Mainio ostos tähän hintaan.

Piru pyydettiin edustamaan Suomea Sud de Francen järkkäämään tapahtumaan, jossa 90 viinikirjoittajaa eri puolilta palloa maistelee 5 Languedoc-Roussillon alueen viiniä tahoillaan, ja julkaisee arvionsa samana päivänä samana kellonlyömänä. Kyseessä oli kekseliäs nykäisy, jollaiseen osallistuu mielellään.

Mutta, mutta, valitettavasti jäkimaku ei silti ole paras mahdollinen. Kiitos kutsusta Sud de France, mutta miksi ihmeessä nämä viinit? Kaksi niistä edusti Languedoc-Roussillonin hyvää tasoa (Gérard Bertrand ja Limouxin alueen kuohuva Grandé cuvee 1531), kolme taasen oli enemmän tai vähemmän sitä itseään. Huomasin joutuneeni ikävään välikäteen: koska en voi tietää onko osa pulloista esimerkiksi vaurioitunut kuljetuksessa (en usko), joudun arvioimaan ne sellaisina kuin ne ovat lasissani. Kiittääkö kunniasta kehumalla skeidaa vai puhuako asioista niin kuin ne ovat? Valitsin jälkimmäisen, koska olen jääräpäinen vanha aasi.

Dromadaire 30670 2006

Runsaassa tuoksussa liköörikonvehtia ja mustikkahilloa. Maku on jugurttisen marjaisa, kahvikaramellinen ja vegetaalisen vihreä. Ilmeisesti ongelmia rypäleiden kypsyyden kanssa. Raparperi ei kuulu punaviiniin, jos minulta kysytään.

Fruité Catalan (non vintage)

Hurjanpuoleinen tuttifruttihyökkäys. Suussa viini on makeahko ja esanssinen sekahedelmäsoppa, jossa ei ole ideaa toisen kulauksen edestä. Lattea viini, ei näin.

Mas de Madame 2006

Runsaan kukkainen tuoksu, jossa litsiä ja niittykukkia snadisti synteettisellä viballa. Puolimakea maku on suht puhdas ja melko herkullinen, mutta happosektiossa uupuu. Lopputulos ei ole tasapainossa.

Cigalus Gérard Bertrand 2008

Tuoksussa kypsää hedelmää, kauraa ja hunajakennoa. Täyteläisessä maussa on persikkaa, hentoa greippiä ja pinnan alla väreilevää mineraalisuutta. Setin paras viini, joka on onnistunut sekoitus Chardonnayta (70%), Viognieria (25%) ja Sauvignon blancia (5%).

Sieur d’ Arques Crémant de Limoux, Grande Cuvée 1531

Samppanjamainen tuoksu, jossa paahteisuutta ja hiivaleipää. Hedelmä jää taka-alalle, rakenne on framilla. Pieniä kuplia piisaa ja mousse on runsas. Tyylikäs kuohari, joka onnistui yllättämään.

Kommentointia arvioista löydät täältä.

ViiniTV:n sylkemissession samaisilla viinellä löydät klikkaamalla tätä

Katse lasiin: viini on väriltään kevyt. Pelot Pinot grigio -tyylisestä hailakkuudesta haihtuvat klyyvarin ylittäessä Riedelin reunan: vastassa on mineraalinen tuoksu, jossa on piikiveä, suolaheinää, kevyttä kukkaisuutta ja tammen tuomaa leveyttä. Taustalla väijyy turpeesta muistuttavaa savuisuutta. Samppanjamainen tuoksu.

Suussa viini on tuoksua raikkaampi. Se on virkistävä huolimatta siitä, että viinin tekstuuri on runsas ja alkoholia (14,5%) piisaa. Tasapaino on kohdillaan. Mineraalinen suolaisuus toisiintuu myös maussa. Paketin muikeutta korostaa 7 grammaa jäännössokeria.

Whole Bunch Grenache Blanc Viognier on päräyttävä viini. Se sopii hyvin yhteen salaattien, äyriästen, vaaleiden kalojen ja kanaruokien kanssa. Toimii se toki myös sellaisenaan, satoi tai paistoi. Suosittelen testaamaan.

+++++/+++++

Onneksi kotimaiset nettikaupat tarjoavat kuluttajalle viinejä, joita ei löydy monopolin valikoimista. Näistä tuorein on Enoteca Fennia. Kiinnostuin yrityksestä huomattuani, että se myy italialaisia luomuviinejä. Firman perustanut Tapio Mesikämmen tarjosi minulle mahdollisuutta maistaa viinejä, joiden arvioita löytyy alempaa. Kävi ilmi, että Tapio teki uransa teknologiapuolella, mutta päätyi yrityskauppojen jälkeen valintatilanteeseen: pyöritelläkö peukkuja eläkkeellä vai käyttääkö ylimääräinen virta johonkin muuhun? Lopputulos on ilmeinen.

Plussat

- Suomalainen yritys (rekisteröity sekä Saksaan että Suomeen)
- Suomalainen asiakaspalvelu
- Pullot suoraan kotiovelle
- Maksu kotimaisella verkkopankilla
- Verot Suomeen samalla tavalla kuin Alkosta ostettaessa
- Kattava luomuvalikoima
- Sardinian persoonalliset viinit valikoimassa. Sisilian laatuviinejä
- Viinejä voi tilata pulloittain, koko laatikkoa ei tarvitse ostaa

Miinukset

- Kahdesta eurosta ylöspäin kalliimpi kuin saksalainen nettiviinikauppa Superior.de. Pieni volyymi yhdistettynä verosuorituksiin, epäilen. Alkoon nähden kilpailukykyinen.
- Toimitusmaksu 24,50€ on kiinteä, oli laatikossa 6 tai 18 pulloa. Ei sovellu parin pullon tilaukseen.
- Uusi toimija, track recordia ei ole
- Ei laatikkoviinejä, keskittynyt laatuun
- Vain italialaisia viinejä

Inu Cannonau di Sardegna riserva 2005 20,50€

Freesi tuoksu, jossa tummia marjoja, kahvia, mausteisuutta ja hentoa mentholia. Maku on konsentroitunut olematta yltiötäyteläinen, suutuntumalta tanakka, mutta yllättävän raikas. Sardinian kuuma aurinko ei maistu lasissa ylikypsyytenä tai rakenteen puutteena. Vaikka viini on vuodelta 2005, se maistuu yhä nuorelta.
4/5

Concadoro Chianti Classico 2006 14,96€ (luomu)

Klassinen tuoksu, jossa hapankirsikkaa, pölyistä maata, metsämätästä, tuoretta lakua ja tynnyrin tuomaa mausteisuutta. Keskitäyteläinen maku on ilahduttavan puhdaspiirteinen: hillittyä tammea, selkeä fokus, pitkä maku ja jämäkät tanniinit. Herkullinen viini, jossa on se jokin, joka suurimmasta osasta viineistä puuttuu. Tätä voisi juoda laatikkotolkulla.
5/5

Paternoster San Pietro Aglianico del Vulture 2006 17,68€ (luomu)

Antava tuoksu, jossa karhunvatukkaa, tuhkaa, tummaa suklaata, aavistus rusinaa ja hentoa parfyymisuutta. Maku on pyöreä ja kohtuullisen intensiivinen. Parkkihapot puraisevat lopussa pehmeinä, mutta ilmeikkäinä ja aavistuksen kitkerinä. Maku muistuttaa kummasti eräistä Pohjois-Rhônen Syraheista.
4/5

En yleensä käytä viinin säilymistä pitkittävää tyhjiöpumppua, vaikka se fiksua olisikin. Tyhjiöpumppuni on aina hukassa ja laiska kun olen, en jaksa etsiä sitä sen enempää kuin ostaa uutta. Kukaties perimmiltään vierastan pumpun kaltaisia vipstaakkeja. Olen enemmän “säilyketölkki auki kivenmurikalla” -mies. Asiallisen säilyttämisen sijasta kaadan viiniä viemäriin, koska uskon, että elämä on liian lyhyt huonon viinin juomiseen, vaikka olisinkin itse suurin syypää sen surkuteltavaan tilaan.

Tietyt viinit eivät kuitenkaan ainoastaan säily avattuna paremmin kuin toiset, ne paranevat ollessaan tekemisissä hapen kanssa siinä missä toiset haipuvat. Etenkin biodynaamisilla viineillä väitetään olevan normiviinejä useammin turnauskestävyyttä, mikä pitää kutinsa esimerkiksi viikkotolkulla elävien Nicolas Jolyn parhaimpien Chenin blancien kanssa.

Eräs haparoiva indikaattori avaamisen jälkeisen säilymiseen on viinin hinta. Korkea hinta korreloi kypsytyspotentiaalin kanssa, joskaan yhteisvaihtelusta ei nyrkkisäännöksi asti ole. Nuori laatupunaviini voi saada eräitä vanhemman viinin piirteitä ollessaan tekemisissä hapen kanssa. Kemiallinen prosessi ei kuitenkaan vastaa vuosien kypsyttelyä, vaikka aggressiivinen happihyökkäys muuttaakin viinin luonnetta paradoksaalisesti vähemmän aggressiiviseksi.

Spy Valley Riesling 2008 (12,96€) on Alsace-tyylinen viini Uudesta Seelannista, jolla on miellyttävän kukkea nokka ja jonka maussa on mehevää trooppista hedelmäisyyttä ja kypsiä sitrushedelmiä, pirteä happorakenne ja 15 grammaa jäännössokeria, mikä tuo makuprofiiliin jäntevää runsautta.

Spy Valley Rieslingia voit juoda huoletta lasillisen päivässä, ja jättää loppupullon jääkaappiin vartomaan seuraavaa kertaa. Kun viimeistelet pullon viikkoa myöhemmin, viini on edelleen yllättävässä iskussa. Muutaman vuoden kypsyttely saattaisi olla kokeilemisen arvoinen juttu, vaikka Uudesta Seelannista tuleekin yleisimmin nopean kierron valkoviinejä.

++++/+++++

Mitkä ovat kokemuksesi viinin muuttumisesta avaamisen jälkeen?