- Jos tässä ei kasvaisi Monastrellia, tässä ei kasvaisi mitään. Muita lajikkeita, kuten Tempranilloa ja Syrahia pitää jatkuvasti hoivata ja kastella tai ne kuolevat. Monastrell pärjää niukallakin vedellä. Itseasiassa Monastrell-köynnöksen tuottamien rypäleiden määrä suhteessa sen käyttämän veden määrään on melkoinen ihme. Sen ei pitäisi onnistua, mutta se onnistuu joka vuosi, Carchelon viinintekijä Joaquin Galvez Bauza toteaa hymyillen.
Etäisesti puolihullulta rock n’ roll professorilta näyttävä Joaquin Galvez Bauza on kulkenut pitkän ja kiemuraisen polun päätyäkseen Jumillaan, Kaakkois-Espanjan kuumalle ylängölle. Chileläinen työskenteli useamman vuoden Paul Draperin rinnalla legendaarisella Ridge Vineyardsilla Kaliforniassa, mutta päätyi sittemmin Madridiin ja lopulta Jumillaan. Kun Joaquin puhuu Monastrellista, syntyy vaikutelma, että mies on löytänyt Jumillasta pysyvän osoitteen, vaikka kotikonnuille Chileen onkin kymmenen tuhatta kilometria.
- Tarhoja ei tarvitse ruiskuttaa, minkä vuoksi Jumillan tuotanto on pitkälti orgaanista. Kuivuus ja kuumuus pitävät siitä huolen. Suurin murhe eivät ole taudit, vaan rakeet. Noin viiden vuoden välein rakeet tuhoavat suuren osan sadosta. Tarhoja on hyvä olla monilla paikoilla, laajalla alueella, Joaquin toteaa ja näyttää läppäriltään kuvia edellisten vuosien tuhoista.
Rakeet ovat kavala vieras viinitarhoilla, sillä ne voivat tuhota vuoden sadon muutamassa sekuntissa. Yritän kuvitella miltä tuntuu elää Jumillan viinitarhojen liepeillä, ylängöllä, jota pölyiset maantiet halkovat kuin hämähäkin seitit. Maisemassa ei tapahdu paljoakaan, ellei kuumuudessa väreilevän ilman levotonta liikettä lasketa. Ajattelen elokuista raekuuroa.
Astelemme rakennukseen, jossa Joaquin maistattaa viinejä tankeista. Ne huutavat olemaan palaamatta asiaan ilman puoliraakaa pihviä. Seuraavaksi hän avaa pullon Sierva 2009:ää. Se on mehukas ja raamikas viini, joka vuoraa suun hienojakoisiin tanniineihin.
Tanniinisen viinin syljeskely pistää ajattelemaan jamon ibericoa, vaikka edellisen kinkkusatsin syömisestä on kulunut tuskin tuntiakaan. Espanjan erikoisuuksia: koska viiniä pidetään ensisijaisesti ruokajuomana, viininmaistelu on samalla jatkuvaa syömistä. Koska loppuaika istutaan autossa, journalisti turpoaa silmissä. Onneksi pressimatkat eivät kestä viikkoja, sillä muutoin niihin tulisi sisällyttää rasvaimu. Joka tapauksessa, Carchelon Sierva on herkullinen ja vakavasti otettava viini. Se osoittaa onnistuneesti, että Jumillassa voidaan tehdä suuria viinejä, joissa on hedelmän, tanniinien ja happojen lisäksi tasapainoa.
Eloisasti puhuva Joaquin edustaa viinintekijätyyppiä, jonkalaisia Jumillassa ei aikaisemmin ollut. Hän on kielitaitoinen, kaukana kotoa, uusia polkuja tallaava ja perinteisiä rajoja rikkova. Aiemmin bulkkiviinialueena tunnettu Jumilla on läpikäynyt muodonmuutoksen, jonka seurauksena rustiikkisia maalaisviineja paikallisille markkinoille valmistavat viinitilat ovat saaneet rinnalleen arkkitehtien suunnittelemia uudenkarheita ja tyylikkäitä bodegoita. Ne ovat tuottavat viinejä, jotka onnistuvat yllättämään skeptisemmänkin.
Lähden Carchelolta ja jatkan Jumillan kierrostani. Vierailen parin päivän aikana kymmenellä tilalla maistelemassa viiniä ja rupattelemassa viinintekijöiden kanssa. Syljeskellessäni viiniä, yritän muodostaa näkemystä.
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että Jumilla on osittain vanhakantainen, toisaalta jo nahkansa luonut, mutta yhä muutoksessa oleva viinialue. Tämä näkyy hyvin osuuskunnissa, jotka ovat modernisoineet tuotantonsa, mutta valmistavat myös bulkkiviiniä, jota paikalliset kuulemma yhä ostavat kanistereihinsa. Suurimmat näkemäni tankit vetivät hurjat viisisataatuhatta litraa viiniä. Toisaalta Jumillan sivunkääntö kuuluu ja näkyy monella tapaa: osuuskuntien markkinointi-ihmisten virheettömässä englanninkielessä ja viinien etiketeissä, joiden suunnittelussa on käytetty ulkomaalaista design-toimistoa ja joiden tyylikkyydestä monet voisivat ottaa oppia.
Osuuskunnista parhaat viinit tuottaa San Dionisio, jonka edullisimmat viinit kustansivat puolitoista euroa, mutta tarjosivat likipitäen Jumillan puhdaspiirteisintä Monastrellia. Bodegas Olivares oli suosikkini kaikista maistamistani viineistä ja paraatiesimerkki siitä, miten perinteisellä työnjaolla toimiva perheyritys voi tehdä onnistuneen hypyn bulkista laatuviiniin. Herkullista viiniä läpi valikoiman.
Jumillasta löytyy myös Juan Gill, menestystalo, jonka viinit Clio ja El Nido ovat niittäneet mainetta tunnetuissa amerikkalaisissa julkaisuissa. Ikoniviinien tapaan raskaslasisiin pulloihin pakatut viinit ovat taitavasti valmistettuja, vakavasti otettavia, volttisektioltaan ärjyjä ja valmiita valtaamaan kansainväliset areenat. Se näkyy myös El Nidon yli sadan euron hinassa. Viiniin on helppo rakastua. Minä tosin en rakastanut, vaikka tyhjensimmekin pari pullollista tapas-painotteisella illallisella. Menetin sydämeni ennemminkin edullisemmalle, vähemmän tammiselle ja raikkaammalle tulkinnalle Monastrelista. Onni onnettomuudessa, suosikkityylini on hinnoiltaan edullista. Toisinaan halvasta mausta on hyötyä.
Reportaasin lopuksi on syytä puhua hetki tomaateista. Kyllä vain, tomaateista. Murcian vihertävät raf-tomaatit lienevät lajissaan maailman parhaita, etenkin oliviiöljyyn kastettuina ja sormisuolalla maustettuina. Ne tarjoilevat täysilaidallisen makunautintoa, joka on kuin toisesta ulottuvuudesta verrattuna niihin Espanjan tomaatteihin, joita meille tavataan myydä. Toisinaan yksinkertainen on kaunista ja Murcian poikkeuksellisen maukkaat tomaatit todistavat sen onnistuneesti. Kun yhdistin rafit viilennettyyn Monastrelliin, huomasin olevani ruokaparatiisissa, jonka muistoon palaan tätä kirjoittaessani.
Disclaimer: reissu suoritettiin Espanjan suurlähetystön kanssa ja viinialueiden tukemana
Hyvää perjantaita!
