Pierre Larmandier on vakavan oloinen mies. Hän ei uhraa aikaa turhanpäiväiselle keskustelulle, mutta vaihtaa ajatuksia mielellään triviaaleistakin seikoista, jos aiheena on viini (”Luuletko, että alkoholimonopolinne kestää vielä aikaa?”, hän kysyy yllättäen ja kehuu hetken päästä Carla Brunin vaikutusta Sarkozyyn). Hän on vierailun aikana intensiivinen ja suoraviivainen, maanläheinen ja rento, mutta on samaan aikaan varautunut, ikään kuin luodaten voiko muukalaiseen luottaa. Hän on omistautunut, kulmikas ja inspiroiva.

Larmandier-Bernierin samppanjatila on sekoitus modernia, traditiota ja kumouksellisuutta. Vierailulle saapuva huomaa ensin modernin kellarirakennuksen, joka on sisustettu nykytaiteella. Alas johtavien portaiden takaa paljastuu kellari, josta löytyvät uuden aikaiset gyropaletit ja lämpötilasäädellyt terästankit. Teknologisesti varusteltu kellari saattaa johtaa vierailijan ajattelemaan, että kyseessä on tuikitavallinen pieni samppanjatila. Eron huomaa pelloilla, joilla Larmandier ruiskuttaa köynnöksille tuholaismyrkkyjen sijasta biodynaamisia sekoituksia. Myös kellarissa hän tekee asiat toisin, mistä lisää hetken kuluttua.

Larmandier ei toteuta biodynaamisuutta dogmaattisesti. Hänen päämääränään on valmistaa parasta mahdollista viiniä, joka ilmentää samalla onnistuneesti maaperää, jolla köynnökset kasvavat. Koska biodynaamisuus näyttää tuottavan parhaan mahdollisen lopputuloksen ja nautinnollisimman viinin, Larmandier hyödyntää sen oppeja ja menee jopa muita alueen biodynaamisia viljelijöitä pidemmälle. Ennen kaikkea hän on rationaalinen viinintekijä, joka punnitsee oppien hyödyt käytännön testeissä.

Larmandier toistaa kahdesti vierailun aikana, ettei biodynaamisuus yksinään riitä. Tällä hän tarkoittaa, että sertifioitu biodynaamisuus on askel oikeaan suuntaan, mutta vaillinainen, koska se sallii muun muassa kasvatettujen hiivakantojen käytön. Larmandier käyttää viiniensä vinifoimiseen vain villejä hiivoja, mikä erottaa hänet esimerkiksi Fleurysta. Tästä pitkälle viedystä linjasta huolimatta, hän kertoo ottaneensa biodynaamisen sertifikaatin vain Nicolas Jolyn mieliksi. Asia, mistä pitää kysyä Nicolas Jolylta, jahka tapaan hänet parin päivän päästä.

Larmandier-Bernier tuottaa vuosittain noin 150.000 pulloa köynnöksistä, joista enemmistö on Chardonnayta. Köynnökset ovat pääasiassa kohtuullisen vanhoja, mikä on Pierren mukaan mainio asia, sillä nuorten köynnösten kanssa on ilmennyt ongelmia sekä liiallisten satomäärien että tuholaisten kanssa. Rypäleiden kasvatuksessa pyritään maksimoituun kypsyyteen, minkä maistaa lasissa. Viinien fermentoimiseen käytetään terästankkien lisäksi suuria tammitynnyreitä. Tammi ei varsinaisesti vaikuta lopputuotteen makuun, mutta tynnyrit hengittävät, jolloin viini Pierren mukaan elää.

Piru maistoi vierailullaan viisi tilan viiniä, joista mielenkiintoisin oli Rosé Saignée, joka on nimensä mukaisesti valmistettu perinteisellä saignée-metodilla. (Champagnessa rosé valmistetaan sekoittamalla tarkasti rajatulla alueella valmistettua Pinot noir-punaviiniä samppanjaan. Näin tehdään, koska siten lopputuloksen värisävyä voidaan kontrolloida. Saignée-metodin värisävyn kontrolloimattomuus on suurille samppanjataloille ongelma, koska ne pyrkivät parhaan laadun sijasta tasalaatuun. Kaikkialla muualla Ranskassa puna- ja valkoviinin sekoittelusta heilahtaa nopeasti häkki.)

Larmandierin Rosé Saignéen erilaisuuden huomaa lasissa helposti. Se on ainoa kohtaamani samppanja, jonka rypäleen voi todella tunnistaa Pinot noiriksi, sekä tuoksunsa että makunsa puolesta. Viini on herkullisen puhdaspiirteinen ja raikas, kuten tilan muutkin samppanjat. Rypäleet ovat täysin kypsiä, eikä pelkoa vihertävistä mauista ole. Vierailulta mukaan tarttui myös tilan vedet kielelle herauttava perussekoitus, jossa on 85% Chardonnayta (15% Pinot noiria), sekä runsailla mauilla siunattu yhden palstan Chardonnay, joka on nimetty kylän mukaan Terroir de Vertukseksi.

Alla Pierren terveiset Viinipirun lukijoille:

J. Lassalle luonnollisessa ympäristössään, talon olohuoneessa

Aloitin lyhyenlännän visiittini Champagnen maakuntaan nautiskelemalla reimsiläisessä brasseriessa jaetun pullon Bruno Paillard brutia, joka oli miellyttävä perussamppanja ilman sen suurempia fanfaareita. Iloisemman yllätyksen koin vieraillessani seuraavana päivänä J. Lassallella kiven heiton päässä Reimsistä.

J. Lassalle on pieni, noin satatuhatta pulloa vuodessa valmistava talo, joka on nimetty isoisän mukaan ja joka viljelee kaikki viineihin käytettävät rypäleet omilla maillaan (mikä on Champagnessa harmillisen harvinaista). Lassalle on erikoinen myös toisesta syystä: sitä pyörittää kolme sukupolvea saman perheen naisia. Kellaria esitelleen Angélinen puheista sai käsityksen, ettei miehiä myöskään kaivata sotkemaan sulavasti pyörivää operaatiota.

Lassallen viinien laatu on korkea, kiitos tinkimättömien valmistusmetodien. Talon NV-samppanjoita kypsytellään pitkään, yleensä jopa 4-5 vuotta ennen markkinoille toimittamisesta ja vuosikertapullotteet saavat ikääntyä 7-10 vuotta kellarin hämärässä. Talon perussamppanja on verrattoman maukas kuplajuoma, jonka mineraalisessa maussa on aavistuksen suolainen reuna. Kyseessä on samaan aikaan ajatuksia herättävä ja kulauteltava samppanja, jota ei yksinkertaisesti voi jättää lasiin seisomaan yli viideksi minuutiksi. Koska olen mieltynyt talon tyyliin, tilasin samalla kaksi laatikollista, jolloin perussamppanjapullollisen hinnaksi tuli DHL-kuljetuksenkin jälkeen vain 21 euroa. Kyllä matkailu kannattaa.

Seuraavaksi pistäydyin Francoise Bedelilla maistelemassa biodynaamisesti valmistettua samppanjaa. Biodynaamisia samppanjataloja on Champagnen maakunnassa Christellen, perheen tyttären, mukaan vain viisi kappaletta (joista itse tiedän Selossen, Fleuryn, Larmandier-Bernierin ja Bedelin). Lilliputtimainen tila tuottaa vain 50.000 pulloa vuodessa ja on erikoistunut samppanjoihin, joita kutsuu nimikkeellä brut naturel, joihin ei lisätä grammaakaan sokeria korkinvaihdon yhteydessä autenttisen makumaailman säilyttämisen takaamiseksi. Tilan samppanjoista monet ovat Pinot meunier painotteisia, hedelmäisiä, melko paahteisia ja aromeissaan hiukan savuisia, jopa ruudin tuoksuisia (vaimoni mukaan tuoksuista erottui ilmiselvä rusina, joten olen todennäköisesti hukassa savujeni kanssa). Viinit eivät olleet yhtä säväyttäviä kuin Lassallen samppanjat ja valmistustapansa vuoksi hinnakkaita, joskin silti tasokkaampia kuin monien jättitalojen geneerisen vihertävät samppanjasekoitukset.

Fleury valmistaa mielestäni tällä hetkellä parhaat perussamppanjat, J. Lassallen pinkoessa tiiviisti kintereillä. Vierailen piakkoin myös Larmandier-Bernierillä, joten saa nähdä muuttaako Pirun samppanja-ranking muotoaan tulevissa tulikokeissa. Ennen sitä, ei muuta kuin testaamaan uusia samppanjan ja ruoan yhdistelmiä paikalliseen bistroon.

Suukottelu ei tulisi kyseeseen näiden tuimien rouvien kanssa

Vielä viimeinen ennakko-ohjelmoitu posti ennen Ranskan kuulumisia (tällä hetkellä olen oikeasti jo paikan päällä, toivottavasti navigaattori on johdattanut minut ulos Pariisista, enkä kierrä Riemukaarta loputtomasti tai ole päätynyt Seineen).

Hauska yksityiskohta viinin historiasta tarttui atraimeeni lueskellessani Wine & Philosophy nimistä opusta (laadultaan epätasainen teos, joka sisältää kuitenkin erittäin mielenkiintoisen puheenvuoron muun muassa Jamie Goodelta) Etelä-Helsingille tarjotussa auringonpaisteessa, hikikarpalot otsalla ja espresso-kuppi kourassa (missä viini oli? Kello oli jo 11). Alla kirjan viitoittama kuvaus siitä, miten Kalifornian Sonomassa yhä toimiva Pedroncelli selvisi kieltolain kurimuksesta vuosina 1922-1930 (Beringer valmisti ehtoollisviiniä).

Kieltolaki teki nimensä mukaisesti alkoholin myynnistä, valmistamisesta ja nauttimisesta laitonta, mutta salli viinirypäleiden kasvattamisen, aivan kuten ennenkin (rypäleistä voi tehdä muutakin kuin viiniä, uskokaa tai älkää). Pedroncelli valmisti rypäleistään tiiliskiven näköisiä paketteja, jotka koostuivat kuivatuista rypäleistä ja joita myytiin suoraan kuluttajille. Koska alkoholi oli pannassa, rypäleistä koostuvan viinitiiliskiven kyljessä oli seuraava varoitus:

- Älä koskaan liuota kylmään veteen
- Älä lisää hiivaa
- Älä anna käydä kahta viikkoa

Viimeisin ja kaikkein merkittävin varoitus kuului:
- Älä missään tapauksessa laita tuotetta suuhusi

Hankittu kaapin ylähyllylle Côte-Rôtien biodynaaminen Syrah Michel Chapoutierilta. Pohjois-Rhône on kiehtonut aivoituksiani viime aikoina. Suurin syy lienee se, että maistoin tovi sitten Domaine Jean-Louis Chaven mainion Hermitage 2004:n, joka oli mykistävän puhdas ilmaisu Syrah-rypäleestä. Pohjois-Rhônen laatuviineistä pääsee nauttimaan liian harvoin. Siitä pitää huolen vuosisatojen aikana rakentunut maine, joka ei ole lainkaan katteeton, mutta kirpaise kassalla.

Margaux näyttää hieman keski-ikään ehtineeltä rokkarilta

Maistelin joitakin päiviä sitten jännittävän viinin, josta kiitos illallisen järjestäneelle ystävälle. Kyseessä oli vuoden 1978 Chateau Marquis d’Aligre Cru Exceptionnelle, joka olisi voinut olla etikettinsä perusteella vanhempikin (harva tuntemani kolmekymppinen on viettänyt näin risaista elämää). Avattaessa kävi selväksi, että viini oli nähnyt jo parhaimmat päivänsä, vaikka olikin yhä kasassa. Maku oli käynyt kovin notkeaksi, tanniinit liuenneet samettisuuden tuolle puolen ja hedelmä korvautunut intensiivisellä tervalla. Pullo kuitenkin viimeisteltiin kunnioituksesta vanhusta kohtaan (ja koska illan päämääränä oli hilpeä hiprakka, missä onnistuttiin).

Vaikka viini olikin hiipumassa pois, se tarjosi mielenkiintoisen katsauksen ikääntyneeseen margauxiin ja toimi mainiona keskustelun aiheena Teobaldo Cappellanon Barolo 1998:n ja parin muun mielenkiintoisen viinin välissä. Ennen kaikkea se osoitti sinnikkyyttä. Toivottavasti nyky-bordeauxien kestävyys on samaa luokkaa, mikrohapetuksesta huolimatta.

St-Émilion ei häviä Lahdelle, Riihimäelle tai Keravalle kauneuskilpailussa

Viinipiru lomailee heinäkuun, mutta blogin kannalta varsin onnekkaasti, viettää päivänsä viinin parissa Galliassa. Tutustun pari viikkoa kestävällä turneella lähemmin muun muassa samppanjan valmistukseen ja St-Émilionin punaviinitarjontaan. Päivityksiä tunnelmista on luvassa, mutta kuten aiemmillakin reissuilla, kirjoitukset saattavat tipahdella epätasaiseen tahtiin (yhden postin viikossa lupaan silti)!

Ja kuten ennenkin, vinkkejä sopii antaa. Etenkin Champagnen, St-Émilionin ja Baskimaan tarjoamista iloista. Jos siis olet vieraillut alueella, ehdota pysähdyspaikkoja. Piru kiittää ja kumartaa.

Tammettomat punaviinit ovat viime aikoina herättäneet mielenkiintoni. Ne ovat parhaimmillaan selkopiirteisiä, raikkaita ja herkullisia viinejä, joiden maistelu ei kutsu syvyyksistä esiin akateemista spekulaatiota (”Okei, tämä viini on vähän liikaa,  mutta miltä se maistuisi kymmenen vuoden kuluttua”).

Tammikypsytys lisää viiniin aromeja ja flavoreja, tanniineja ja tekstuuria. Parhaimmillaan se tekee viinistä monimutkaisemman entiteetin. Sattuman kautta säilytysmateriaaliksi valikoitunutta puulajia on kiittäminen myös viinin maailmanvalloituksesta.

Viinin juominen on kuitenkin tilannesidonnaista, kuten musiikista nauttiminen. Usein en malta keskittyä päästäkseni Astor Piazzollan vimmaisesti polveilevan tangon tasolle, joka ottaa, mutta myös antaa. Yhdeksän kertaa kymmenestä nautin musiikkini helpommassa muodossa, suorasyötöllä iPodista, ilman että yksikään ruosteinen ratas liikahtaa kuulaassa nupissani. Sama käyttötarpeiden vaihtelevuus koskee myös viiniä.

Tammettomien viinien ilo on siinä, että niiden tekeminen on taloudellisesti järkevää. Tammivapaa viinin valmistaminen on toisin sanoen halpaa, kuten Bordeauxin Chateau Lagrange Monbadon osoitti taannoisessa Ranskan minitastingissa. Tilan palkittu viini oli tarjolla maahantuojille alle kolmella eurolla pullo (mikä tarkoittaisi alle kymmentä euroa Alkossa, asiantunteva ystäväni totesi). Viini oli mitä herkullisin, mielenkiintoisin ja simppelein.

Edullisemmat viinit voisivat löytää kilpailuetua kalliimpien viinien kopioimattomuudesta. Nyt monet edullisemmat viinit ovat laatuviinien vähäversioita, mikä tarkoittaa tammitynnyrien korvaamista runsaalla määrällä hakkelusta, entsyymien lisäilemistä ja pyrkimystä suureen suutuntumaan rypälemateriaalista viis.  Lopputulos on kunniattomana keekoileva kömpelö pastissi, suuri latistus, joka ei kykene vangitsemaan esikuvansa olemusta, sen enempää kuin toistamaan sen mysteeriä.

Piratisoimisen sijasta tuottajat voisivat tehdä rohkeasti aitoja, kulauteltavia ja kevyempiä viinejä. Tärkeintä on viinin laatu: halvan viinin ei tarvitse olla huonolaatuista, se voi olla vain helppoa, eikä edullisuus poissulje herkullisuutta, kuten Lagrange Monbadon osoittaa.

Itse uskon vakaasti, että kuluttajat tunnistavat erot laadussa, vaikka heidän havahtumisensa saaattaakin olla kohtuuttoman hidas prosessi kvartaalitalouteen mukautuneelle viinibisnekselle. Tuottajapioneereille ei ole luvassa kuin tikkuja kynsien alle ja juuri siksi trendien perässä juoksevat viinimarkkinat ovat niin kovin vastustuskykyiset muutospaineelle, jonka siima ulottuu huomista pidemmälle.

Kuluttajat ovat toki kuninkaita ja voivat halutessaan muuttaa tuottajien asenteet nopeastikin. Suosittelenkin hylkäämään täyteläisyyden viinin valintaperusteena tykkänään ja kokeilemaan rohkeasti kevyitä punaviinejä. Valitettavasti Alkon valikoimat ovat tähän tarkoitukseen melko lohduttomat. Alkon tarjonnasta suosittelen kokeilemaan Morgon Bouchard Père & Filsia (13,22€) grillatun broilerin huuhteluun.

Eteläafrikkalaisen Nederburgin viinintekijä Razvan Macici pistäytyi Helsingissä kertomassa tilan tuoreimmat kuulumiset ja maistattamassa viinejä. Nederburg on osa jättimäistä Distell-korporaatiota, jossa se edustaa portfolion laadukkaampaa sektiota. Vaikka noin 60 prosenttia tilan viineistä kulkeutuu vientiin (ja kohtuullinen määrä siitä Suomeen), Nederburgin tunnetaan myös kotimaansa kamaralla, kiitos lukuisten palkintojen, joita tila on vuosien varrella napsinut.

Nederburg Edelrood (9,68€)

Vuodesta toiseen hyvin suoriutuva Edelrood (”jalo punainen” buurin suussa) ei pettänyt tälläkään kertaa. Se on vedet kielelle herauttava herukkainen viini, jossa on hieman tuhkaisuutta ja pureskeltavan runsas tekstuuri. Eräs seikka on Edelroodille ominaista: sen hieman irrallisen hapokkuuden havaitsee kohtuullisen helposti. Viinintekijä myönsikin avoimesti, että tilan viineihin lisätään happoja, koska päämääränä on komponenttien välinen tasapaino. On kohtuullisen selvää, ettei Nederburgeista saa terroir-viinejä tekemälläkään, mutta rypäleiden laadun ollessa korkea, myös lopputuote on korkeatasoinen. Edelrood on onnistunut esitys kellarikemiasta huolimatta (ja kukaties osittain juuri sen ansioista).

Nederburg Shiraz (9,68€)

Nederburgin Shiraz on muheva makupommi, jonka erikoisuutena on romanialainen tammi, mikä tapaa tuoda viiniin kanelin ja neilikan flavoreja. Lajikkeena Romanialainen tammi on lähempänä ranskalaista kuin amerikkalaista, myös kohtuullisen tyyriiltä hinnoiltaan, joten sen käyttäminen on mielenkiintoinen veto romaniasta kotoisin olevalta viinintekijältä. Mitä tulee pullotteiden väliseen herkullisuuskilpailuun, Shiraz jää auttamattomasti Edelroodin jalkoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että viini olisi kelvoton esitys. Päin vastoin, se erottuu edukseen australialaisista kilpailijoista: ympäripyöreän hillomaisuuden sijasta tarjolla on kohtuullinen määrä happoja tummasävytteisessä, mausteisessa paketissa.

Nederburg Shiraz-Viognier (29,80€/3l)

Laatikoissa kaupiteltava Shiraz-Viognier sisältää nimensä mukaisesti Shirazin lisäksi muutaman prosentin valkoista Viognier-lajiketta, joka tuo kokonaisuuteen mittaansa enemmän aromikkuutta. Viinin tuoksusta voi erottaa barbecue-kastikkeen aromia ja jopa trooppisia tuoksuja, joita harvemmin punaviineissä tapaa. Viinin maku on helposti lähestyttävä ja notkea. Loppumaussa on erehdyttävästi popcornin rasvaisuutta tapaileva flavori. Mikä Nederburgin Shiraz-Viognier siis on miehiään? Kulauteltava perusviini, jonka mausteisuutta voisi karsia ja jossa ei ole tarpeeksi tanniineja minun makuuni. Shiraz-Viognier toiminee kuitenkin varsin hyvin kesän grillailuissa, koska edustaa tyyliä, jossa ei olla turhan nuukia sen suhteen, minkälaisesta kupista kulauttelu suoritetaan. Joten ei muuta kuin sytytysnestettä huoltsikalta, Shiraz-Viognieria handellista ja grillit tulille.

Kuten edeltävässä postissa mainitsin, Jokapäiväistä leipää-blogin Hanna haastatteli minua eilen ehtoolla (vitja tämä digitaaliteknologia on nopeaa) viinistä, Viinipirusta ja bloggaamisesta. Haastattelu on nähtävissä täällä. Samalla voit bongata kauniin naamani pullojen keskellä.

Pirusta tehtiin tänään Skype-rupattelun pohjalta haastattelu Jokapäiväistä leipää-blogiin. Tsekatkaa tämä kunnianhimoinen ruokablogi, joka ei keskity esittelemään ”päivän reseptejä”, vaan käsittelee ruokakulttuuria laajemmasta perspektiivistä (listalla näyttää olevan myös aito siideri).

Pirun synkimmät viinisalaisuudet esittelevä artikkeli julkaistaan myöhemmin tällä viikolla!