Italian Tocai = TAI
Olen par’aikaa Italiassa, sahaamassa Venetsian ja Garda-järven välisiä viinimaita kuin riivattu, päätyen yöksi milloin minnekin. Tällä erää olen Bibionessa, jonka asema Italian ykkösrantalomakohteena lienee ollut kiistaton aikana, jona Frederik ja Danny mittelivät virallisen seksisymbolin statuksesta. En silti valita: ranta on muutaman metrin päässä ja elohopea kipuaa päivisin yli kolmeenkymmeneen.
Jos viime päivien lukuisten tilavierailujen anti pitää tiivistää yhteen sanajonoon, otsikko täyttää tehtävänsä. Veneton ja Friulin alueella tyypillinen Tocai-rypäle ei nimittäin ole enää nimeltään Tocai, vaan TAI.
Miksi? Koska rypäleen perinteinen nimi muistutti liikaa makeista viineistä tunnettua Unkarin Tokajia, vaikka varsinaista sukulaisuussuhdetta rypäleiden tai tyylien välillä ei olekaan (kukaties juuri siksi). EU pyysi Italiaa kohteliaasti keksimään rypäleelle uuden nimen, mikä toteutuikin poliittisen painostuksen jälkilöylynä, tappiollisen taistelun jälkimainingeissa sekä poikkeuksellisen pitkin hampain. Kolme vuotta myöhemmin soraääniä ja voivotteluja ei kuulu. Tuottajat näyttävät kääntäneen sivua ja markkinoivat alueen viinejä ilman persuilevaa happamuutta unionia kohtaan.
Tocai on siis tätänykyä TAI, mikä kuulostaa simppeliltä. Friulin seudulla pullossa tosin lukee usein Friulano ja eräillä Veneton laatuluokitusalueilla etiketeissä lukee ennemmin alueen nimi kuin rypäleen, joten asia ei ole aivan niin yksinkertainen kuin sen saattaisi toivoa olevan.
Älkää muuten kysykö miksi TAI-rypälelajike kirjoitetaan internetin keskustelupalstoilta tutulla huutotekniilla ja miksi Google tarjoaa pad thain reseptejä ja elefantin hoito-ohjeita sille, joka pyrkii käymään sinuiksi nimen kanssa. Jos hakukoneen osumia pidetään mittarina muutostyön kommunikoinnin onnistuneisuudesta, nimeä ei ole osattu viestittää Italian rajojen ulkopuolelle lainkaan, ja pidetäänhän sitä.
Viinit ovat silti mukavan kulauteltavia, keskimäärin mukiinmeneviä ja silloin tällöin jopa aivan mainioita. Kukaties käsittelen seuraavassa postauksessani tarjontaa laajemmin, mutta nyt tyydyn toteamaan, että TAI:ta saa sekä kevyenä punaisena, täyteläistä tavoittelevana punaisena, ilmiselvänä roséna (jota kuitenkin halutaan uppiniskaisesti kutsua rossoksi) että raikkaana valkoisena versiona, joista etenkin Lison-viinit ovat herkullisia pläjäyksiä. Pistän tähän kohtaan kuitenkin pisteentapaisen: ohjelmaa täyteen tukotettu päivä UIV:n parissa käynnistyy muutaman tunnin kuluttua ja sitä ennen ajattelin nukkua illallisen punaviinit pois päästäni.
Pohjois-Italialainen Alto Adigen maakunta osoittaa osuvasti kuinka häilyviä kansallisidentiteetit ovat. Maakunta on nimittäin ennemmin korrekti itävaltalainen kuin intohimoinen italialainen, mikä heijastuu jotakuinkin kaikkeen; aina ruokakulttuurista rakennuksiin, kieleen ja säähän. Alto Adigen viinin kokonaistuotanto on lilliputtimaista, sillä vain 15 prosenttia maakunnan alueesta kelpaa viljelyyn, eikä kaikkea rehevää maata haaskata viinin kaltaiseen nautintoa tuottavaan turhuuteen. Suurin osa Alto Adigen vuoristomaisemissa valmistetusta viinistä kiikutetaan solia pitkin Itävaltaan, jossa se nautitaan suurella innolla.
Tulevien juhlapyhien itseoikeutettu pakkopulla, lammas, myy taas kuin häkä. Lammas on hivenen vaativampi viinin suhteen kuin nauta, koska sen ominaismaku on voimakkaampi. Koska lehdet ovat tähän aikaan pullollaan lampaan kanssa naitettavia seitsemän euron aussi-shirazeja, tarjoan tyrkylle oman suositukseni, jota kehtaisin kehuskella myös juhlapyhien ulkopuolella.
