Toisinaan sitä huomaa ajautuneensa samaan nurkkaan writer’s blockina tunnetun ilmiön kanssa. Vaikka kyseessä on varsin hahmoton käsite, sen tunnistaa jokainen, joka kirjoittaa paljon. Vitsaus hiipii varkain, eikä sitä tunnista ennen kuin on liian myöhäistä. Se ei kumpua tympääntymisestä aihepiiriin, vaan enemmänkin jonkin sortin kielellisestä tyhjentymisestä, joka tuntuu siltä kuin sanavarasto olisi hetkellisesti kulautettu loppuun kuin jägermeister-shotti. Tällöin ajatus seuraavasta postista muistuttaa lähinnä lankun pureskelua.
Koska vitsaus on sinnitellyt jo useamman viikon, kokeilen lääkkeeksi peittelemätöntä huonoutta. Palaan ainakin tämän tekstin ajaksi takaisin posteihin, jotka kirjoitetaan 10 minuutissa, ja julkaistaan samalla istumalla ilman selkeää punaista lankaa, viestiä tai muitakaan ylellisyyksiä, joita laadukkaista teksteistä kyllääntyvät lukijat ovat tottuneet vaatimaan. Pahoittelen, mutta pyydän kestämään, sillä rönsyilyn viedessä ytimekkyyttä, se saattaa tuoda mukanaan ilmavuutta ja kukaties rivien välissä on ajatuksen alkioita, joita en ehdi pureskella itse loppuun.
Tämän periaatteen nimissä ohitan lukemattomat vastaantulleet mielenkiintoiset viinit, viinitapahtumat ja viini-ihmiset ja kirjoitan otsikossa mainitusta biodynaamisesta oluesta, koska sellainen sattuu olemaan par’aikaa kädessäni.
Ensin kuitenkin huomio viinimonopolista ja löytöretkeilystä viinin parissa, tarkemmin sanottuna ensimmäisen köyhdyttävästä vaikutuksesta jälkimmäiseen. Ymmärryksen kasvaessa monopoli nimittäin tekee löytöretkeilystä yhtä kiehtovaa kuin eksotiikan etsimisestä Itäkeskuksen kiinalaisesta ravintolasta. Ikävää, mutta totta. Onni onnettomuudessa, oluiden suhteen valinnanvapautta ei tukahduteta kuten viineissä, mikäli vain pysytellään keppanavahvuuksissa.
Takaisin kuitenkin vielä pariksi lauseeksi viinin pariin, koska tarvitsen köykäisen aasinsillan biodynaamisen oluen maailmaan. Viininlipittelijät tuntevat itävaltalaisen Meinklangin lehmäetiketillä varustetun Grüner veltlinerin, joka ilmestyi Alkoon tovi sitten. Biodynaamista kuuhulluutta pullossa, varsin onnistuneessa muodossa.
Meinklang on monella tapaa inspiroiva itävaltalainen viinitila/ omavarainen farmi/ hippikommuuni/ ydintuhonjälkeinen-turvapaikka-numero-yksi, jossa kävin viime vuoden puolella ihmettelemässä Wernerin betonisia dinosauruksen munia (joissa viinin energiat virtaavat pyörteinä, kuten roomalaisissa amforoissa), kotitekoista gulassia ja ehtymätöntä viinivarastoa. Olutta en tuolloin maistanut, vaikka siiderin taisinkin testata.
Liki tasan vuosi myöhemmin, tarkemmin sanottuna tänään, huomasin Krunikan Rauhankadun K-Extran hyllyssä Meinklangin oluen, jonka etikettiä koristaa tutun lehmän kuva. Yllätyin iloisesti ja putsasin hyllyn kahdesta pullosta. Kyseessä on tinkimätön biodynaaminen olut. Sen panemiseen käytetään spelttiä sekä vanhan ajan viljalajikkeita, joita teollinen viljantuontanto hylkii.
Miltä se maistui? Oikein kulauteltavaa bisseä. Join sen iloisena, vaikka se ei noussut kirjoissani tilan viinien tasolle.
Mutta mikä tämän päättömän jutun pointti on? Kukaties se, että löytöretkeillessä makujen maailmassa, matka on lopulta usein tärkeämpi kuin päämäärä, jos moista koskaan saavutetaan. Jokaisen uuden maun ei tarvitse olla paras, mutta jokainen maku on uusi. Se on löytöretkeilyn idea.
Siinä missä Meinklangin olut voi tulla vastaan uinuvan kaupunginosan pikkukaupassa, viinin suhteen valinnat tehdään puolestasi: jokaisessa Alkossa on likimain sama valikoima ja muutamasta uutuudesta tiedotetaan kuukauden etunojalla. Jos asiaa katsotaan vapauden näkökulmasta, monopoli näyttää panttaavan viininystävän mahdollisuuden löytöretkeilyyn yhtä tehokkaasti kuin Itäkeskuksen friteerattu banaani kokemuksen kaukomaista.
Turhautuminen on keskimääräistä parempi muusa kirjoittamiselle ja vaikka virsi on kuultu, se on tarpeeksi tärkeä, jotta viestiä kannattaa toistaa. Jos viinimonopolille ei ole painavia perusteita, se tulisi purkaa. Samalla valehtelin, tähän postiin upposi yli 20 minuuttia, mutta tästä se taas käynnistyy.
