Siirry sisältöön

Artikkelit, jotka ovat liitettynä avainsanaan ‘slate’

Monologista dialogiksi

Kuva 3

Viinimaailmassa tapahtuu enemmän kuin muutamaan vuoteen, kiitos Internetin kasvavan painoarvon, minkä eräs oire ovat äänekkäät sanasodat perinteisten kriitikoiden ja Internetkirjoittajien välillä. Näistä kuuluisin lienee Robert Parkerin ja Dr. Vino -blogia pitävän Tyler Colmanin valtavirtalehtienkin sivuille päätynyt kahina, jossa jälkimmäinen syytti ensimmäistä omien periaatteidensa syömisestä.

Parkerin arvovaltaa nakertaneet korruptiosyytökset muistuttavat muuten monin tavoin par’aikaa Suomessa riehuvaa vaalirahakeskustelua. Onko Parker toiminut väärin tai menettänyt uskottavuutensa, on tässä kohden epäolennaista. Keskeistä on se, miten tapahtumat ovat keriytyneet auki: tavalla, joka ei olisi ollut mahdollinen viisi vuotta sitten!

Internetin merkitystä, tai tarkemmin sen synnyn aiheuttaman reaktion muutosnopeutta, on männävuosina liioiteltu asiantuntijapuheenvuoroissa, kiitos ihmisten ja teknologian välisten suhteiden puutteellisen ymmärryksen. Vuosituhannen alun minilama oli osuva esimerkki tästä. Sitä ei aiheuttanut ahneus tai vauhtisokeus, vaan kehitysoptimismin naivius.

Teknologia voi toki muuttaa kulttuurin yhdessä yössä, mutta se on harvinaista. Yleensä kulttuuri laahaa useamman vuoden teknologian perässä. Ihminen ei hevillä siirrä kulutustottumuksiaan verkkoon, vaikka se olisi mahdollista tai jopa kätevää, ellei ympäröivä kulttuuri ohjaa häntä siihen suuntaan, mitä ei tapahdu, ellei kulttuurin piirissä ole ensin luotu palvelulle roolia viitekehyksen muodossa. Suomeksi: uuden teknologian juurruttaminen on kivinen tie, koska ihmiset tapaavat orientoitua muutokseen vasta kun saavat muusakseen pakon (kuinka moni olisi oikeasti siirtynyt digitelevisioon ilman valtiovallan painetta ja jyrkkiä aikarajoja?).

Pitkän pohjustuksen jälkeen pääsen vihdoinkin itse asiaan. Vuonna 2009 Internet alkaa osoittaa kypsymisen merkkejä, kuten olen todennut aikaisemminkin. Se ei ole enää Vatikaanin kirjaston vähäpätöiseksi tekevä kokoelma pornoa, tai nuoren polven teknologinen kuriositeetti, johon suuret lehdet menevät mukaan vastahakoisina.

Eräs viimeisten vuosien suurin muutos on tietenkin se, että kuluttajat ovat astuneet areenalle sisällön tuottajiksi. Mihin se johtaa viinin saralla? Demokratisoituneiden äänten kakofoniaan, kriitikot työttömiksi tekevään massaälykkyyteen vai johonkin aivan muuhun? Vastausta myös tähän kysymykseen etsii Slate-lehden Mike Steinberger mainiossa artikkelissaan.

Hänen mukaansa viinimaailmassa monologi on vaihtunut dialogiksi ja subjektiivinen maku tekee paluun. Viinipiru ei voisi olla enempää samaa mieltä Steinbergerin kanssa, koska on edustanut blogin olemassaolon ajan näitä arvoja.

Mutta miten globaali muutos vaikuttaa paikallisella tasolla? Suomessa johtajien ja alaisten välinen valtaetäisyys on ollut perinteisesti kohtuullisen suuri: yrityksiä on tavattu johtaa rautaisella kädellä, niin sanotusti management by perkele -oppia hyödyntäen. Siinä johtaja antaa käskyn ja alaiset suorittavat sen niin nopeasti kuin kykenevät. Kysymysten esittäminen vertautuu kapinointiin.

Autoritäärisen johtamisen lisäksi Suomessa on perinteisesti arvostettu meriittejä, tutkintoja ja muodollista pätevyyttä (kukaties siksi että ne sopivat hyvin sosiaalidemokraattisten tasa-arvoihanteiden kanssa yhteen?). Kirjailijoita ei ole mielletty älyköiksi, elleivät he ole olleet myös psykiatrian erikoislääkäreitä tai filosofian tohtoreita. Television keskusteluohjelmat ovat täynnä teknokraattisia asiantuntijoita, joiden pikkutarkat mielipiteet ovat arvovapaita ja irrallisia, suoria kansanäänestyksiä ei suosita, koska kansa on typerä ja valtio kontrolloi alkoholikauppaa kuin tiukka, mutta reilu isähahmo.

Syitä hierarkkian jäykkyyteen ja meritokratiaan voi kaivella lähihistoriasta. Esimerkiksi teollisuuden patruunakulttuurista (jossa koko organisaatio kietoutui vahvan johtajan ympärille) tai Talvi- ja Jatkosodan vaikutuksista (reserviupseerikoulun suorittaminen oli pitkään edellytys johtajapositiolle, puhumattakaan jatkuvan kriisitilan ajatuksen ympärille luodusta johtamiskulttuurista ja omaehtoisen ajattelun kieltävästä ehdottoman tottelevaisuuden vaateesta, joita kumpaakin on nähty suomalaisissa konttoreissa varmasti riittämiin).

Saman voi laajentaa koskemaan asiantuntijuutta. Perinteisesti suomalainen asiantuntija on ollut kuin jumala, siinä määrin kuulijoiden yläpuolella, ettei hänen tarvitse perustella mielipiteitään tai ottaa vastaan vähäisempiensä kritiikkiä. Pääministeri Vanhasen viimeaikainen haluttomuus vastata asiallisiin, varsin perusteltuihin syytöksiin, istuu ylimieliseen perinteeseen kuin nakutettu, sillä hän esiintyy pääministerin roolissa kuin olisi ”valtionhoidon asiantuntija”, ei johtaja.

Sama koskee osittain myös kotimaista viinikulttuuria, jossa asiantuntijoilta on oletettu kulttuurin traditioiden mukaisesti ”totuuksien tuottamista”. Totuudet ovat olleet monologisia, ylhäältä alaspäin meneviä ja valtaetäisyyden säilyttäviä.

Pitkä rönsyilevä posti, pahoittelut, mutta on vihdoinkin loppukaneetin vuoro: Viinipiru toivottaa dialogisuuden tervetulleeksi viinikulttuuriin. Valtaistunut, omalla äänellään puhuva kuluttaja, jolla ei ole päässään asiantuntijoiden ajatuksia, vaan omia mielipiteitä, on 2000-luvun viinikulttuurin selkäranka, ja osoitus siitä, ettei Internet ole ainoa asia, mikä on kypsynyt.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 54 muun seuraajan joukkoon