Skip to content

Arkisto kohteelle

Tiedossa kupliva vappu!

Viinipiru haluaa toivottaa lukijoilleen railakasta vappua jo näin viikon alussa!
Samalla on aika esitellä tämän vuoden karnevaalien virallinen kuohuviinivalinta! Jotta valinnan takana oleva järkeily olisi mahdollisimman läpinäkyvää, alla on listattu kolme keskeisintä kriteeriä, joiden tunnontarkka huomioiminen on johtanut pettämättömän deduktion keinoin voittajan valintaan.

1.) Juoma ei saa olla kammottavan makuista. Tämä sääntö on kaikkein keskeisin, mutta unohtuu helpoiten.
2.) Juoman pitää kestää vaativia olosuhteita, jotka ovat kaukana ihanteellisista, oli sitten kyse juoman tai juojan lämpötilasta, tai kalibraatio-ongelmista todellisuuden kanssa.
2.) Juoman tulee olla yhdistettävissä ruokiin, jotka ovat makuprofiileiltaan viinin pahimpia painajaisia.
Saisiko olla silliä etikassa?

Seuraamalla yllä esitettyjä kriteerejä sokeasti, selviää voittajaksi kuohuviini nimeltä… Bernard-Massard Cuvée de l’Ecusson Brut! Kyseessä on samppanjatyylillä valmistettu rutikuiva kuohuviini, joka tulee Luxemburgista. Kummajaiskuohuvaksi tämän viinin tekee luxemburgilaisuus, sillä vaikka lilliputtimaan viinihistoria on pitkä, on hivenen epäilyttävää että per henkilö-viininkulutuksen ykkösmaan tuotannosta riittää myös vientiin. Eikö tämä viini kelpaa luxemburgilaisille?

Pelko kammottavasta makuprofiilista on turha. Sen sijaan tarjolla on pirteähappoinen granny-smith -esitys, jossa on ripaus sitä Hollywoodin glamouria, joka on tehnyt samppanjasta miljoonabisneksen. Bernardin neutraali ja hallittu makuprofiili tulee enemmän kuin tarpeeseen, mikäli Mantan lakitukseen ei viitsi kantaa jääkaappia tai edes cooleria. Ennen kaikkea viini osoittaa, että paikallisten pankkikonsernien takapihoilla kasvaa viiniköynnöksiä (tai sitten rypäleet ostetaan naapurista ja tehdään pääkallopaikalla hämäräkeinoin, kuten teutonien tuhansien juhlien tunnelman taposta vastaava Henkell Trocken). Eittämättä kyseessä on sikariportaan kuohuva sikaniskaiselle vappueläimelle.

Vielä kerran, hyvää vappua!

Ravintolaratsia: La Petite Maison

Helsingin niemen eteläinen nokka tunnetaan Kaivopuistosta, kiekkotähdistä ja porvariston hillitystä charmista. Ennen kaikkea se tulisi kuitenkin tuntea gastronomiasta, sillä Huvilakadulla sijaitsee eräs Helsingin kulinaristisista keitaista: La Petite Maison, jonne kannattaa suorittaa pyhiinvaellusmatka pidemmänkin etäisyyden päästä. Tämä harha-askel ydinkeskustan säpinästä kannattaa ottaa erinomaisen ruoan vuoksi, mutta etenkin mielenkiintoisen viinitarjonnan takia.

Viinipirun pistäytyessä Huvilakadulla, Maisonissa oli tarjolla Lounais-Ranskan keittiöön erikoistunut viiden ruokalajin kokonaisuus, joka käynnistyi amuse boucheen jälkeen ankanmaksabriossilla, päättyen kolmen ruokalajin jälkeen tarjoiltuun yllätysjälkiruokaan, vieden kielen ja palauttaen sen aterian päätteeksi vasta tuntien odottelun jälkeen. Mutta puhe oli viineistä! La Petite Maisonin viiniotteesta ja -filosofiasta kertoo paljon se, ettei Lounas-Ranskan menun yhteydessä tarjottu yhtäkään bordeaux-viiniä, vaikka huippulaatuisten tuottajien bongaaminen Bordeauxin ulkopuolelta lienee merkittävästi työläämpää kuin laivan upotuksen pelaaminen premier cru- viineillä nojaten satojen kriitikkojen konsensukseen.

Itse asiassa La Petite Maison toteuttaa hieman samankaltaista ajatusta viinilistassaan kuin Piru blogissaan: arvossa ovat ennakkoluulottomuus ja seikkailuhenki asettamatta makua alttiiksi. ”Viinilistaan on koottu valikoima kiehtovia viinejä (…) Vaatimattomina pidetyt Ranskan viinialueet ovatkin todellisuudessa aarreaittoja!”, todetaan sivuilla ja on ilo huomata, että se pitää paikkansa. Listalle kelpuutetaan vain orgaanisia viinejä.

Aterian yhteydessä tarjottiin muun muassa Cahorsin alueen Chateau de Cèdren syvän purppuraista malbecia ja Madiranin alueen Château d’Aydie’a, jossa tannat-rypäleen pahamaineiset tanniinit oli onnistuneesti taltutettu myöhäisellä korjuulla ja teknisellä taituruudella rustiikkisen viehättäviksi. Viini antoi kaivattua vastusta rapean rasvaiselle porsas-cassouletille ja pakotti tunnustamaan että tannatissa on potentiaalia. Myös Juranconin alueen petit manseng-rypäleestä tehty Vendanges Tardives (late harvest) makea viini oli yllättävä löytö, samoin Emile Fleuryn palkittu orgaaninen samppanja. Piru oli sanalla sanoen kulinaristisessa taivaassa maistellessaan Maisonin makuja ja leijui selestiaalisissa sfääreissä vielä pitkään lähtönsä jälkeen. Tämän kaltaiset nautinnot, jos mitkä, osoittavat että protestanttien nautintokielteinen kulttuuri on pahimman luokan rikos ihmisyyttä vastaan.

Erityismaininnan ja papukaijamerkin La Petite Maison ansaitsee kuitenkin poikkeuksellisesta palvelustaan. Kun sommelier kuuli että Pirun viehättävä seuralainen oli jonkin aikaa sitten vieraillut Collieurin kaupungissa Etelä-Ranskassa, hän toi maistiaisiksi kaksi lasillista 25-vuotta vanhaa Banyulsia laskuttamatta niistä senttiäkään. Samaan luokitukseen putoaa käsinkirjoitettu lista illallisen aikana nautituista viineistä, jonka sommelier kirjoitti kaiken muun työn ohessa silkkaa ystävällisyyttään. Vilpitön tekemisen ilo hohkaa tästä pienestä ravintolasta.

La Petite Maison on kallis paikka jopa Helsingin mittapuulla, mutta tarjoaa Pirun ja hänen seuralaisensa mielestä enemmän vastinetta rahalle kuin kahdella Michelinillä palkittu Chez Dominique, jossa asiakas tuntee maksavansa siitä, että pöytä siistitään leivän murusista kamman näköisellä kapistuksella jokaisen ruokalajin välissä. Suurentunut salikoko lienee vienyt osan Dominiquen taiasta, Vertti Kiven tyylikäs sisustus aimo annoksen sympaattisuutta. Maison sen sijaan on pieni olematta ahdas, maanläheinen sortumatta maalaisuuteen, hienostunut hienostelematta ja elämys alusta loppuun. Eihän tästä paikasta voi olla pitämättä.

Maistettu: Fitou Les Capitelles 2005

Viinin tyyli ei ole mielipidekysymys, mutta sen synnyttämät mielikuvat ovat. Meillä jokaisella on erilainen maku- ja hajuaisti sekä erilaiset preferenssit sen suhteen, mistä pidämme ja mitä makuja viinistä etsimme. Asian tekee mutkikkaaksi se, ettemme usein itsekään tiedä mistä emme pidä, puhumattakaan siitä että tietäisimme mistä pidämme. Toisinaan se mistä pidämme, tuppaa vaihtumaan varoittamatta, jolloin tietoisuus on auttamattoman tietämätön siitä, että kuukausien mittainen pinot noir-intoilu onkin yhtäkkiä passé. Se kertoo jotain suhteesta itseemme. Viiniasioissa tuppaammekin olemaan tuuliviirejä, joiden ympärillä maailma pyörii (sivuhuomiona: Robert M. Parkerin kaltaisten dinosaurusten massa kylläkin aiheuttaa gravitaatiota). Tämä tekee viinien arvostelemisesta pisteen tarkkuudella yhtä mielekästä kuin kuuron ja sokean välisen viestinnän hoitamisesta siten että ensimmäinen viittoo ja jälkimmäinen huutaa. Yritys keskustella faktuaalisen tuotteen tuottamista subjektiivisista tuntemuksista objektiivisin termein keskellä universaalia illuusiota käänteisestä syy-seuraus-suhteesta on sanalla sanoen haasteellista;)

Yksi asia on varma, hyvä tapa pilata herkullinen viini on juoda sitä väärässä mielentilassa (tai väärässä seurassa, mistä seuraa väärä mielentila). Paraskin viini maistuu kauhealta, jos sen juoja on kuin sitruunaa puraissut pahanilmanlintu. Joskus viinistä haetaan lohtua maailman kurimuksessa. Viinin lohduttavuuden ja makunautinnon suhteesta voidaan formuloida nyrkkisäännöksi maalaisjärkeä noudetteleva maksiimi: Vit*tus ei paranna viinin makua, vaikka päihtyminen päästäisikin pännimisestä. Näin ollen hyviin viineihin ei kannata kajota, jos on huonolla tuulella tai haluaa juoda itsensä iloiseksi (Sideways-elokuvassa Miles yritti paikkailla särkynyttä sydäntään vuoden -61 Cheval Blancilla siinä onnistumatta, mikä todistaa pointin). Edellä kuvattujen astrologisten muuttujien ristipaineessa ei ole lainkaan yllättävää, että oikea fiilis, viinifiilis ja valittu viini kohtaavat toisensa aivan liian harvoin.

Toisinaan satunnainen etsijä voi kuitenkin törmätä viiniin, joka ei tavoittele kuuta taivaalta, mutta jossa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Kun lasiin saa varoittamatta makunystyröitä hivelevän viinikokemuksen silloin kun sitä vähiten odottaa, se on poikkeuksetta elähdyttävä kokemus. Useimmiten tällainen kohtaaminen toimii tarpeellisena muistutuksena siitä, ettei hyvän viinin tarvitse olla hienoa, kallista tai nautittu merkkipäivänä.

Fitou Les Capitelles tulee Fitoun historialliselta AOC:lta Languedocin patsaita kumartelemattomasta maakunnasta, jossa syntyy tätä nykyä paljon mielenkiintoisia viinejä (joiden päälle aristokraattinen viininviljelijä sylkee, ellei ole jo myynyt perintötilkkuaan Bordeauxissa ja muuttanut paikan päälle eksperimentoimaan rypälelajikkeilla). Les Capitelles on nuorena juotavaksi tarkoitettu viini, joka ei kuitenkaan kukkoile voimallaan tai lysähdä latteuteensa. Siinä ilmenee nuoren viinin kypsymättömyys herkullisella tavalla. Eikä pullokaan ole pahan näköinen: se on suljettu metallisella kierrekorkilla ja sen moderni etiketti haistattaa Bordeauxin porhoparoneille pitkät. Mikä parasta, se on halpaa kuin saippua.

Les Capitellesin maanläheisessä tuoksussa on tummaa kirsikkaa ja neilikkaista mausteisuutta. Sen maussa kohtaavat freesi hedelmäisyys ja herkulliset tanniinit varsin onnistuneesti; maku pysyy balanssissa overtyyrista hamaan loppuun saakka kuin preussilainen upseeri tykistökeskityksessä. Tämä elämänmyönteinen ja antoisa viini on parhaimmillaan juuri nyt, ei kymmenen vuoden päästä.
Jos siis olet iskenyt päätäsi seinään kymmenen euron mitään-sanomattomien bordeauxien ja lähes juomakelvottomien burgundien kanssa jo useamman kerran, mutta haluat sinnikkäästi uida ranskalaisen viinikulttuurin liiveihin (mitä suosittelen lämpimästi), aloita Languedocin letkeistä Vin de Pays d´Oceista. Kuten Les Capitelles osoittaa, Oksitanian seuduilta saa rahalle näinä päivinä paljon vastinetta alle kymmenellä eurolla!

Maistettu: Meerlust Rubicon 2001

Kuten monet viininystävät, Viinipiru livahti viinin maailmaan takaoven kautta, enkä tarkoita tällä jäillä ryyditetyn punaviinin tilaamista lähiöpubin tiskillä alaikäisenä. Takaovella tarkoitan lompakolle helliä hinta-laatu -suhteen bulkkiviinejä, joita Alko on näinä päivinä pullollaan. Varsinaista viinihulluutta tavoittelevaa heräämistä edeltäneet vuodet Piru nautti muutaman euron pöytäviinejä, joiden parhaimmisto tuppaa tulemaan Australiasta, Chilestä, Etelä-Afrikasta tai Yhdysvalloista, eli niin sanotusta uudesta maailmasta, jossa sekä työ että maa ovat halpoja. Aikansa marjapommeja maisteltuaan Piru havaitsi, että viinit kiehtovat häntä ilmiönä myös alkoholitilavuutensa tuolla puolen, jolloin periaatepäätös syventyä alkemiaa muistuttavaan viinimagiaan syntyi. Sukellus rypälejuoman hämäräperäiseen maailmaan oli alkanut. Kyseisen varsin tyhjänpäiväisen ja ikävystyttävän vuoden lopulla hän huomasi nauttivansa kahdeksan euron viinejä kuuden euron viinien sijasta, mikä oli merkittävä ero nuoren kisällin kulutuskäyttäytymisessä (ja osoittaa että ysärihuumevalistuksesta tutun porttiteorian elävältä hautaaminen oli ennenaikaista, ainakin sen suhteen miten paheellinen elämä rokottaa lompakkoa).

Samoihin aikoihin astuivat kuvaan myös pahamaineiset eurooppalaiset punaviinit: Sisilian täyteläiset nero d’avolat ja Espanjan notkeat tempranillot. Nekään eivät tyydyttäneet nuoren viinifriikin intoa pitkään ja pian ruokapöydässä vierailivat astetta kovemmat juomat, kuten Chiantin kirsikkaiset happopommit ja Piemonten napakat Barberat. Vuoden kuluttua chiantin käytön aloittamisesta, Piru oli niin italialaisen punaviinin pauloissa, ettei enää kyennyt nauttimaan kuuden euron chileläisistä. Pirusta oli salakavalasti tullut paatunut eurooppalaisen viinin ystävä, mikä kauhistutti hänen ystäväpiiriään.

Eräänä syksyisenä päivänä hän sai varoittamatta lasiinsa eteläafrikkalaista cabernet sauvignonia ja tuli kerrasta uskoon. Kyseessä oli Allesverloren Cabernet Sauvignon, maan mainio punaviini, jonka voisi katsoa edustavan kultaista keskitietä pilalle keitetyn aussishirazin ja makupaletissa kitsastelevan burgundilaisen välillä. Tämän valaisevan episodin jälkeen Piru on katsonut asiakseen nauttia eteläafrikkalaisista punaviineistä aika-ajoin (vaikka ei vieläkään käsitä keskilaatuista pinotage-hömpötystä).

Mutta on aika käydä kiinni asiaan ja lopettaa turha löpinä. Lasissa on tällä kertaa laadukkaan Meerlust tuottajan Rubicon, cabernet-merlot-cab franc –sekoitus klassiseen Bordeaux tyyliin Stellenboschin laatualueelta. Viinin voi siten sanoa syntyneen varsin onnellisten tähtien alla. Väriltään Rubicon on syvän rubiini (liekkö nimellä jokin yhteys asiaan vai viittaako nimi Ceasarin diktatuurisiin harharetkiin?). Lasin reunoille jäävät jalat viittaavat puolestaan reippaan alkoholin suuntaan. Tuoksussa on runsaasti boysenmarjaa, jota ryydittävät yrttiset aromit, tupakka, sekä hienovarainen savuisuus.

Rubiconin maku on täyteläinen, kuten tuoksu vihjaa. Yksi asia on tehtävä selväksi: kyseessä on ruokaviiniksi tarkoitettu tanakka juoma, mikä tarkoittaa että suun täyttävässä viinissä ei vedellä vain marjojen voimin; runsautta on tukemassa hapoista ja tanniineista tehty selkäranka, joka saattaa olla hieman liikaa makunystyröille vailla ruokakumppania, vaikka se tastingin tapauksessa paljaaltaan vedetäänkin. Viinin tanniinit ovat runsaudestaan huolimatta pehmeät: nautiskelija ei hetkeksikään erehdy epäilemään, että Bacchus olisi käynnistänyt hänen suussaan ruosteisen moottorisahan, jonka koneöljyt valuvat pitkin kielen kantoja (kuten vanhan koulukunnan Baroloiden kanssa saattaa sattua, ellei konerikolta suojaudu eläinrasvoja ja sydänkohtauksia sisältävällä ruokavaliolla).

Viinin maku on pitkä ja sen loppumaku on varsin persoonallinen: viimeinen makuaistimus muistuttaa kitkeryydestä, jonka saa tuta erehtyessään kesäaikaan pureskelemaan voikukan vartta. Se ei ole Pirun mielestä miellyttävä piirre, vaikka voikukanvarsiajoista on jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin.

Vaikka tämän kaltainen persoonallisuus käy monien hermoille, se voi tehdä viinistä kulttikamaa eräille, kuten Wine Enthusiastin Rubiconille antamat ylenpalttiset pisteet nähdäkseni osoittavat. Jos pirulta kysytään, ei teknisesti laadukkaasta Rubiconista ole haastajaksi saman kylän pojalle, Rust en Vrede Estate Cabernetille, joka peittoaa kilpailijansa sekä persoonallisuudessa, teknisessä taituruudessa että hinta-laatu-suhteessa. Onneksi viini on sen verran hienostunut tuote, ettei juomien paremmutta tarvitse ratkoa painiottein, jolloin voimme pysyä uppiniskaisesti kannoissamme ilman pelkoa tukkapöllystä. Ainakin siihen saakka, kunnes joku tarjoaa jotain niin herkullista, että olemme valmiit pyörtämään jääräpäiset pötypuheemme ja mukauttamaan urautuneita tapojamme piirun verran porttiteorian viittomaan suuntaan.

Kossuvissyn luvattu maa

Lapin kinttupolkuja halkonut Piru huomasi jänkhän viinitarjonnasta, että se hiihteli voittopuolisesti välttävän ja keskinkertaisen välimaastossa. Valikoimaan tuntui vaikuttavan eniten ravintolan sijainti: hiihtokeskus 100 kilometrin säteelle nosti todennäköisyyttä viinilistan olemassaololle. Näissä olosuhteissa saattoi matkaaja saada lasiinsa muutakin kuin nautiskelijan arkkivihollista tai laatikkoon pakattua bulkkikamaa, jonka kylkeen tuottaja ei ole halunnut pistää edes nimeään. Ehtoja rajaseutuja eivät herraskaiset tapainturmelukset ole onnistuneet tärvelemään. Saamelaisen sällin isännöimässä utsjokelaisessa kuppilassa ruoka huuhdeltiin alas kossuvissyllä, minkä seurauksena Piru sai uuden puuttuvan palasen muistipalapeliinsä.

Jos Suomen pohjoisimpia seutuja katselee koko Euroopan vinkkelistä, ovat rajan tuntuman erämaa-alueet poikkeuskamaa millä mittapuulla tahansa. Maa, jossa viljakaan ei kasva, on todellakin kummastelun väärti. Paikalliset poromiehet ovat matkaajan onneksi toista maata kuin roudan runtelemat maisemat, eli aivan liian vieraanvaraisia katsoakseen muukalaista kieroon. Ken on vieraillut Pohjanmaan pienemmissä pitäjissä, ymmärtää, ettei tämänkaltainen tieto lisää tuskaa, vaan päinvastoin auttaa pitämään nokkavan helsinkiläisen nenän paikallaan paikallisessa kuppilassa.

Jos totta puhutaan, viiniaiheinen Lapin matkailu on yhtä perusteltua kuin miehekäs hirvijahti Helsingin keskustassa. Paikallisten viinilistojen suppeus lunastaa siten paikkansa parhaimpien tekosyiden joukossa, jos Lappia haluaa vältellä. Pirun mielestä se olisi virhe.

Lapin viinitunnelmat

Viinipiru tekee kenttämatkan Lapin lääniin! Matkan tarkoituksena on selvittää, voiko eteläisten leveyspiirien viinituotteista muodostua lähitulevaisuudessa varteenotettava haastaja jänkhää sukupolvien ajan hallinneelle Koskenkorvalle?

Entäpä minkälaista on tunturimaisemien viinitarjonta off the beaten track? Kohtaako Piru arkkivastustajansa: pari kuukautta auki olleen Cono Surin Tocornal Cabernet Sauvignonin vai omat ennakkoluulonsa? Raporttia edesottamuksista keskiviikkona 16. päivä, jolloin Piru palaa pääkaupunkiseudulle ja paljastaa mikä viini osoittaa poronkäristykselle kaapin paikan!

Viinipiru ratkaisee pulmat!

Kuten video osoittaa, Viinipiru toimii ratkaisuna hankalaankin pulmaan! Huhujen mukaan kyseinen pariskunta pitää tätä nykyä viinitilaa Bordeauxissa.

Maistettu: Meczan Pinot Nero 2004

picture-8-1.jpgPohjois-Italialainen Alto Adigen maakunta osoittaa osuvasti kuinka häilyviä kansallisidentiteetit ovat. Maakunta on nimittäin ennemmin korrekti itävaltalainen kuin intohimoinen italialainen, mikä heijastuu jotakuinkin kaikkeen; aina ruokakulttuurista rakennuksiin, kieleen ja säähän. Alto Adigen viinin kokonaistuotanto on lilliputtimaista, sillä vain 15 prosenttia maakunnan alueesta kelpaa viljelyyn, eikä kaikkea rehevää maata haaskata viinin kaltaiseen nautintoa tuottavaan turhuuteen. Suurin osa Alto Adigen vuoristomaisemissa valmistetusta viinistä kiikutetaan solia pitkin Itävaltaan, jossa se nautitaan suurella innolla.

Alto Adigen kummajaismaakunta tuottaa ennen kaikkea valkoviinejä, mutta myös jonkin verran punaviinejä, kuten Meczan Pinot Nero osoittaa. Tämä mainio punaviini lienee itsekin hieman sekaisin kansallisuudestaan, mikäli etiketin monikielisyyttä haluaa lukea kuin piru raamattua. Onko kyseessä sataprosenttinen pinot nero vai sataprosenttinen blauburgunder, riippunee siitä pitääkö viinin nautiskelija Sissi-elokuvista.

Koska kyseessä on pinot noir (jota nimitellään eri puolella Eurooppaa milloin miksikin) viinin väri ei ole kovin syvä. Tämä ohutkuorinen ja vaikeasti kasvatettava lajike tuppaa tuottamaan vähätanniinisia ja marjaisia viinejä, joita joko rakastaa tai vihaa. Tällä kertaa ei ole kysettäkään, kumpi vaihtoehto on käsissämme.

407307.jpgMeczan pinot neron granaattiin taittava väri paljastaa, että se on ollut tekemisissä hapen kanssa: kevyessä punassa on vuosikertaansa enemmän kypsyyttä. Sen tuoksussa on mausteisuutta, luumua, tammea ja nenään käyvää lakritsia. Suuntuntumaltaan pehmeässä maussa on tummaa marjaisuutta, salonkikelpoiset tanniinit, ja näitä tasapainottamassa mukavaa hapokkuutta. Tämän kaltaiselle viinille elintärkeät hapot tosin nostavat päätään vasta kun punaiset marjat ovat heittäneet piruettinsa makunystyröillä, mikä tekee viinin rakenteesta notkean. Kaiken kaikkiaan tasapainoinen ja tyylikäs esitys, jolla kehtaisi tyynnytellä jopa pinot noiria vihaavaa italialaista viininviljelijää.

Kiitokset viinin ystäville!

WordPress Magazinen mukaan Viinipiru on Suomen 13. luetuin wordpress-blogi, joten kiitokset kaikille, jotka ovat pistäytyneet sivustolla!

Viinipirun edellä top 10:stä löytyy muun muassa Paranormaaliblogi, jossa kerrotaan ufoista, enkeleistä ja sveitsiläisestä hiukkaskiihdyttimestä, joka imaisee koko maapallon toiseen avaruuteen. Käykää ihmettelemässä!

Varoituksen sana: varmistamattomien viranomaistietojen mukaan blogin seuraaminen saattaa tuottaa mustia aukkoja yleissivistykseen ja vääntää maailmankuvan korkkiruuville (mikä sopii viininystävälle). Paranormaalia mutta totta, sivusto paranee muutaman viinilasin jälkeen!