Skip to content

Arkisto kohteelle

Stockmannin samppanjabaari

picture-23

Helsingin keskustaa montuilla, melusaasteilla ja tolkuttomilla nostokurjilla terrorisoinut Stockmann avasi eilen uusitun 8. kerroksensa, jossa sijaitsee kaupungin ensimmäinen samppanjabaari. Baarissa tarjoillaan Pommerya laseittain, saman talon yltiötrendikästä Pop-samppanjaa piccolo-pulloittain, sekä käsintehtyjä Fazer-suklaakonvehteja. Kyseessä on siten sallituille paheille omistettu pyhättö hedonistisen rakennuksen katolla.

Samppanjabaarin miljöö ei ole epäonnistunut, päinvastoin: tila on seesteisyyden enklaavi Stockmannina tunnetun eloonjäämiskamppailun ulkolaidalla, kuin Danten helvetin päälimmäinen taso. Asiaa voi tarkastella monelta kantilta: toisaalta minkä tahansa viinin kiskominen tavaratalossa tuntuu kohtuullisen tympeältä touhulta, toisaalta, juuri tavaratalossa olemisen vuoksi mieluummin juo samppanjaa, kuin on juomatta. Shop-till-u-drop henkiset kauniimman sukupuolen edustajat löytänevät baarista oivan syyn ylimääräiseen poreiluun. Samppanjahumala yhdistettynä Stockmannin launtairuuhkaan kutkuttanee monen muunkin aivoituksia.

picture-4

ps. Mutta, mutta… Miksi Stockmann ei ole lisännyt samppanjabaarin tietoja Wikipedia-artikkeliin, julkaissut yksinkertaista esittelyvideota Youtubessa tai perustanut asialle Facebook-ryhmää? Vielä ei ole liian myöhäistä olla olematta tampio, kyse on ilmaisesta näkyvyydestä. Toinen täysin ilmainen, eli arvoton vinkki: tarjotkaapa iänikuisten kanta-asiakasiltojenne sijasta lasi samppanjaa jokaiselle sellaiselle kortinhaltijalle, joka on törsännyt taloon exclusive-tasoon vaadittavan määrän hilloa. Elitististä? Sietämättömän. Win-win? Varmasti.

Viikon kammotus: Kariniemen hunajabroileri

picture-22

Tämä viikko on syytä aloittaa poikkeamalla ruoan puolelle. Huonon ruoan puolelle, jos tarkkoja ollaan. Saanen esitellä suositun kotimaisen tuotteen, jota en aio vastaisuudessa syödä missään muodossa.

Kariniemen Kananpojan paistisuikaleet, hunajamarinoitu

suomalainen kalkkunanfilee (70 %), vesi, kasviöljy, hunaja – omenaviinietikka, maissimaltodekstriini, glukoosi, suola (1,0 %), mausteet (paprika, curry, mustapippuri, kurkuma, valkosipuli), stabilointiaineet (E450, E451), arominvahvenne (E621), aromit (kerma, sipuli), hiivauute, sakeuttamisaineet (E412, E415), happamuudensäätöaine (E330).

Tuoteselosteesta päätellen Karinemen sympaattiselta kotitilalta löytyy teollisia tarpeita vastaava kemianlaboratorio. Lisäaineiden joukosto nostan esille veijarin, joka lymyää koodinimen arominvahvenne E621:n takana. Kyseessä on natriumglutamaatti, joka on keskushermostoon kiihdyttävästi vaikuttava aine, jolla on todettu olevan haitallisia sivuvaikutuksia joihinkin ihmisiin. Sydämentykytystä, päänsärkyä ja huimausta. Eläinkokeissa aine on vereen ruiskutettuna vahingoittanut koe-eläinten aivojen hermosoluja, joskin pitoisuudet ruokatuotteissa ovat matalampia.

Harmaalle alueelle sijoittuvista lisäaineista ollaan puheiden tasolla luopumassa, mutta konkreettiset päätökset puuttuvat. Kyseisiä kemikaaleja käytetään, jotta ruokaan saataisiin takaisin osa siitä mausta ja tekstuurista, mikä teollisen prosessoinnin aikana katoaa. Kukaties hittituotteiden valmistaminen ei onnistuisi ilman vippaskonsteja, joista kertyvän hinnan kuluttaja maksaa ensin lompakollaan ja myöhemmin mahdollisesti terveydellään. Alla keekoilevaa hunajabroileria voisi luonnehtia yhtä puhtaaksi ja rehdiksi kuin suonsilmässä harjoittelevaa karpaasia (hemohes 500mg, epo-expander, suonensisäinen alppimaja, astmalääkitys sekä retooriset hutunvahventeet esim. sankarimyytti ja kansallistunne, venäläinen testosteroiini. Saattaa sisältää jäänteitä kunniasta ja suorasta selästä).

picture-6

Hesari kirjoitti tästä suomalaisten suosikista jutun pari vuotta sitten.

” Saarenmaan vuoden 1991 kalenterissa on merkintä joulukuun 19. päivän kohdalla: hunajamarinadin maku kohdallaan, väriin vielä muutoksia. Mausteseos vivahti neonkeltaiseen. Mutta yrityksistä huolimatta väriä ei saatu muuttumaan puuttumatta makuun. ’Ei sitä lopulta koskaan muutettu. Kariniemen hunajamarinoitu broileri on vähän neonväristä. Siitä tuli ikään kuin tavaramerkki.’ ” – HS

Kyllä kotimainen ruoka on puhdasta ja terveellistä!

Lammasviini pääsiäiseksi 2009: Le Volte 2006 (20,10€)

picture-21

Lampaanlihan ominaismaku on kohtuullisen voimakas ja se tarvitsee rinnalleen viinin, jossa on täyteläisyyttä ja potkua. Aika siis nakata chileläiset mehukatit syrjään ja tarttua piirun verran tyylikkäämpään viiniin.

Toskanalainen Le Volte (20,10€) on kuuluisan Ornellaian pikkuveli ja koostuu Sangiovesesta (51%), Merlotista (34%) ja Cabernet sauvignonista (15%). Le Volte muistuttaa tyyliltään Bordeauxin punaviiniä. Sen avoimesta tuoksusta löytyy tummaa hedelmää, kypsää kirsikkaa, tomuista maata, seetriä ja taustalta makeaa paahteisuutta. Täyteläinen maku on kosiskeleva ja tirskuvan hedelmäinen, mutta samaan aikaan suuta kuivattavan jämäkkä hienojakoisilta tanniineiltaan. Kyseessä on kuin premium-versio peruspunkusta, jonka kulauteltavuusaste on mukavasti kohdillaan. 90 Parker-pistettä.

Mistä sitä saa? Ei Alkon perusvalikoimasta, pahoittelen. Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä hyväksikäyttää Alkon mainiota tilausvalikoimaa. Mikäli asut pääkaupunkiseudulla, sinulle aukeaa mahdollisuus: Vanhan Kauppahallin Alkolla on Le Voltea hyllyssä, joten suuntaa sinne ja tilaa samalla lampaasi Roslundilta. Pieni pääsiäiskärsimys reitiltä poikkeamisen muodossa tekee eetvarttia hurskaammallekin, vaikkei ristillä aikoisikaan roikkua. Samalla vuotuinen valitusjuhla tulee siunatuksi taivaissa solmitulla lihalliselle liitolla, jonka toinen osapuoli on italialainen punaviini.

Hesarin tilaaja, älä anna lipua ohi silmien

petrus

Tämän päiväisestä Ruoka & Juoma-osiosta löytyy mielenkiintoinen artikkeli huippuviinien hinnanmuodostuksesta. Vaatii tunnarit. Niille, jotka eivät lehteä tilaa kerrottakoon, että kirjoittajan laskujen mukaan Petrus-pullon tuotantokustannukset ovat noin 30€. Kukin voi laskea voittomarginaalin yli 3.000€ hintaan myytävälle pullolle. Petrus on siten sampo sanan alkuperäisessä merkityksessä ja päihittää rahantekokoneena jopa satojen prosenttien tuottoa lupailleen surullisen kuuluisan Wincapitan.

Itse en ole Petrusta maistanut, mutta uskaltaudun epäilemään, ettei vastinetta rahalle ole varsinaisesti tarjolla koko summan edestä, joskin rutkasti enemmän kuin klassisessa pyramidihuijauksessa. Tämä järkeily ei luonnollisesti poista poltetta päästä maistamaan viiniä, päin vastoin.

Viihdemiesten syrjähypyt

Mitä yhteistä on Stingillä ja Antonio Banderaksella? Ensikatsauksella ei mitään. Molemmat ovat kuitenkin tehneet loikan showbisneksestä maanviljelyskulttuurin puolelle viinin muodossa. Stingin omistama tila sijaitsee Italian Toskanassa ja hänen ensimmäinen vuosikertansa tulee olemaan 2007, koostuen Sangiovesen lisäksi Cabernet sauvignonista ja Merlotista. Banderaksen tila sijaitsee Espanjan Ribera Del Duerossa ja sen nimi muuttuu Anta Banderakseksi, joten ei muuta kuin odottelemaan herran nimeä kantavia viinejä Alkon valikoimaan.

Mielenkiintoinen pätkä

585267_54800221

Biodynaamisuus on ollut viime aikojen kuuma peruna ja voimistuva trendi. Jos et ole varma, oletko kärryillä tässä viinimaailman toisessa vihreässä vallankumouksessa (ensimmäinen oli samojen teholannoitteiden keksiminen 1900-luvulla, joiden haittavaikutusten tiedostaminen on johtanut 2000-luvulla kasvavaan vaatimuksen sekä laadukkaammasta, herkullisemmasta, vähemmän haitallisesta että vastuullisemmasta viinintuotannosta), katso tämä Geoffrey Finchin mainio elokuva aiheen tiimoilta!

Itse olen tätä nykyä taipuvainen uskomaan, että parin vuosikymmenen päästä suhtaudumme 1900-luvun tehomaatalouden ylilyönteihin samalla hämmästelyllä kuin männä vuosien asbestin käyttöön eristeenä tai tupakan määräämiseen lääkkeeksi. Ajat ne vain muuttuvat, mutta eräs seikka pysyy: usein parhaimpaan lopputulokseen päädytään vasta hillittömien ylilyöntien lopputulemana, evoluutiosekvenssin silmukan lopun kohdatessa alkunsa kyllääntymispisteen kautta. Tai jotain. Joka tapauksessa:

Pätkä parissa palassa!

Biodynamic in Vino Veritas osa 1

Biodynamic in Vino Veritas osa 2


Deissiä Alsacesta ja Fleurya Champagnesta

Riemastuttavia makuja oli tarjolla Vin Naturen ja Fine Wine Finlandin järjestämässä tilaisuudessa, jonne oli marssitettu palkitseva kaarti viinimaailman raskasta sarjaa kulttitekijöistä kuriositeettituottajiin ja kummajaismaakuntiin, keskittyen pieteetillä pelkästään laatuun. Noin sadasta pullotteesta koostuvan viinikimaran tähdiksi nousivat Alsacen kulttimaakari Jean-Michel Deissin viinit.

dsc03344

Monsieur Deiss näyttää siltä, että tietää jotain mitä muut eivät vielä tiedä

Deissin mukaan jokainen viinitarha on yksilö, jonka persoonasta voi ammentaa moneen tarkoitukseen. Pois siis ajatukset ruokien ja viinien ortodoksisesta yhdistämisestä: jos valkoviinissä on luonnetta, sen voi yhdistää vaikkapa tartar-pihviin, kuten herra kertoi tehneensä tovi sitten. Deiss painotti viiniensä suutuntumaa, etenkin tapaa millä ne nostattavat veden kielelle (hän puhui syljestä ja sen erityksestä jokaisen viinin kohdalla, hyppäsi välillä tiskin yli varmistamaan, että viesti meni perille, ja nauroi päälle hersyvästi). Deissin viinit ovat sanalla sanoen herkullisia, etenkin kypsien rypäleiden aromeja kantava Riesling, Gewurtstraminer St. Hippolyte, jonka aromikas luonne on suitsettu hallituksi paketiksi, sekä elähdyttävänä nautintona sellaisenaan toimiva Pinot gris, puhumattakaan useista rypäleistä koostuvista premier cru-viineistä, joiden kohdalla sekä kompleksisuus että intensiteetti kasvavat. Herran grand cru-viinit olivat oma lukunsa huippuviinien saralla, mutta ennen kaikkea suosittelen tarttumaan jänteviin perusviineihin, sekä elähdyttäviin premier cru-viineihin, aikailematta, mikäli tilaisuus tarjoutuu.

dsc03341

Fleuryn samppanjoiden riemukimaraa pöydän täydeltä

Toinen ilo oli päästä maistamaan Fleuryn samppanjatalon valikoimaa rintarinnan. Tyrkyllä ollut vuosikertatrilogia osoitti, että sokerimäärällä (dosage) on kriittinen rooli samppanjan teossa. Liikaa (doux), niin viini menettää osan kompleksisuuttaan, liian vähän (extra brut), niin viinistä tulee teräksinen ja vaikeasti lähestyttävä. Trilogie 1995:n ehdoton kunkku ja nappiosuma oli brut, jossa on noin 10 grammaa makumaisemaan maastoutuvaa jäännössokeria ja maku, joka sai viime lauantaina maistamani Krugin tuntumaan ei-vähempää-kuin ryöstöltä.

dsc03346

Veuve Fournay haastaa tunnetummat nimet

Fleuryn samppanjoiden lisäksi löysin pari muuta mielenkiintoista samppanjaa, joista eniten miellyin Veuve Fourny et Filsin R:n. Kyseessä on blanc de blanc, joka oli samaan aikaan lähestyttävä ja vivahteikas, vaikkei Fleurya kepittänytkään.

dsc03345

Tissotin viineillä on suuret persoonat, vaikka charmantti herra Tissot ei turhia keekoilekaan

Kuriositeettipalkinnon arvonimen ansaitsevat Stéphane Tissotin Jura-alueen biodynaamiset Chardonnayt (etenkin Clos de la Tour de Curon 2006), jotka jättivät pohtimaan miten neutraalina tunnetusta rypäleestä saadaan taottua runsaita viinejä, joissa on mineraalisuutta, balanssia, pihkaista flavoria ja pala tulivuorta. Pullollisessa on persoonaa enemmän kuin pienessä kylässä, vaikka en tiedä minkä ruoan kanssa viinin yhdistäisin!

Pari kohtuuhintaista Pinottia kummilta kulmilta

Näinä päivinä vain kylähullut ja eräät gallialaiset viininviljelijät väittävät, että Pinot noir olisi Burgundin yksinoikeus. Harakoille moinen nurkkapatriotismi, kokeilkoot tuuriaan ken tahtoo tämän vaikean rypälelajikkeen kanssa. Kuluttajat ratkaisevat mitkä Pinot noirit saavat jatkaa elosteluaan ja mitkä tuomitaan limboon epäonnistuneina viritelminä. Juuri tästä syystä olen karttanut useita uuden maailman Pinotteja, sillä en ole halunnut tukea viinimaailman mikkosten jatkoa. Viime kauppareissulla kaksi poikkeuksellista pullotetta kuitenkin pistivät silmiini, ja päädyin ottamaan mukaani molemmat. Oliko niihin tarttuminen virhe?

444487

Les Carabènes Pinot Noir (10,12€)
Tämä Pinot Noir on kotoisin Ranskan ”uudesta maailmasta”, eli kokeellisesta ja kuumasta Languedocista, tarkemmin sanottuna Carcassonnen linnoituskaupungin muurien kupeesta. Vaikka keskitäyteläinen viini ei ole maun pituudella pilattu, se tarjoaa tasapainoisen makukokemuksen kosiskelevin ottein. Yleiseltä fiilikseltään se muistuttaa enemmän jopa Piemonten freesejä Barberoita kuin Bourgognen sisäänpäinkääntyneitä Pinotteja. Ostan uudelleen arkiviiniksi.
+++

416797

Pinot Noir Reserva del Fin del Mundo (12,34€)
Tämä viini tarjoaa maailmanlopun meininkiä, ihan kirjaimellisesti. Kyseessä on Pinot noir Argentiinan eteläkärjestä, Patagoniasta, joten lasissa piehtaroi kohtuullisen viileän alueen viini. Sen tuoksu on alkuun lukossa, mutta aukeaa dekantoimalla kohtuullisen miellyttäväksi. Maku sen sijaan on yllättävän pitkä, kukkea, vaniljainen ja hillomaisen kypsä olematta raskassoutuinen. Mukana on aavistus greipinkuorta, mutta vähemmän kuin esimerkiksi chileläisessä Punto Alton Pinot noirissa. Viini kantaa runsaan alkoholinsa komeasti. Ostan uudelleen.
++++

Pojasta polvi paranee, jopa Portugalissa

aaaaaaaaaaaaaaaaaaa

Portugali oli pitkään Etelä-Euroopan outolintu, sen syrjäinen ja kehittymätön ulkolaita. Maan luisuminen unholaan alkoi kuumimman löytöretkikauden jäähtyessä 1600-luvulla, jolloin valta ja vauraus pakenivat pysyvästi pohjoisemmille seuduille. Portugalilaiset jatkoivat mahalaskuaan pitkälle 1900-luvun puolelle, sietäen muun muassa banaanivaltiotyylistä diktatuuria liki John Travoltan uran tähtihetkiin saakka. Muulle maailmalle maa alkoi avautua vasta Euroopan Unionin myötä, 80-luvulla. Eristyneisyys yhdistettynä pitkään historiaan näkyy myös viineissä.

Portugalin punaviinien perinteinen tyyli on ollut paikka paikoin varsin rustiikkinen, lievästi sanottuna. Pahimmillaan maserointitynnyreihin ovat lentäneet punaisten rypäleiden lisäksi pusikoiden oksat, minkä seurauksena pulloihin on päätynyt kohtuullisen karheaa kamaa. Kuluneina vuosikymmeninä tuotantoa on modernisoitu mittavissa määrin. Tekniikka ei silti poista Portugalin viinikulttuurin erityshaasteita, joita ovat tuntemattomat (ja vaikeasti lausuttavat) ominaisrypäleet, alueittain vaihtelevat omat nimet tutuillekin rypäleille, sekä lainsäädäntö, joka ei perimmiltään onnistu takaamaan viinin laatua, vaikka kyseessä on laatuluokitus.

Viinipiru kävi maistelemassa eilen Helsingissä järjestetyssä tilaisuudessa Portugalilaista viiniä useamman tuottajan verran. Huomasin, että asenteeni Portugalin viineihin osittain vahvistui, mutta samalla muuttui. Parhaat viinit edustivat uuden maailman tekniikoiden ja paikallisten lajikkeiden synteesiä. Portugalin suurin vahvuus löytyy keskihintaisissa viineissä, jotka kantavat runsaan hedelmäisyytensä miellyttävän ryhdikkäästi. Maistelussa olleet premium-pullotteet tuottivat enemmän pettymyksiä kuin ihastuksia, sillä lähtökohtaisesti keskinkertainen viini ei puhkea kukkaan, muutu sen kompleksisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, vaikka rypälemehua iskettäisiin suonta ja uitettaisiin tammessa kauemmin kuin on tarpeen. Portugalin viineissä voi nähdä samankaltaisuutta esimerkiksi Chilen ja Argentiinan viinien kanssa, jotka kehittyvät vinhaa vauhtia.

Mielenkiintoisia vastaantulleita tuttavuuksia olivat muun muassa vain neljä vuotta vanhan Terras De Alterin viinit, joita oli esittelemässä viinintekijä Peter Bright, sekä teutooniomisteisen Herdade dos Lagosin viinit. Mainittakoon vielä kokeilemisen arvoisena viininä Adriano Ramos Pinton Duas Quintas, joka ilmestyy Alkon valikoimiin näinä päivinä! Loppuun varoituksen sana: portugalilainen kuohuviini kannattaa yleisesti ottaen kiertää kaukaa, mutta ei niin kaukaa kuin sokerilla keekoileva rosé-viini, jota rapakon väärän puolen tuohisuut lipittelevät iltojensa ratoksi.

Viime viikon kyselyn tiimoilta

 

1126058_81905959

Harrastuksen irvileukainen määritelmä voisi olla hyväksytty tuhlauskohde ylimääräiselle rahalle, eräänlainen ylellisyystuote, joka sisältää pienen ripauksen itsepetosta, koska ylimääräisyys on laadultaan suhteellista. Viinipirun lukijoiden kohdalla harrastaminen tarkoittaa useimmin noin 50 euron edestä suoritetttavaa viikottaista viininmaistelua. Sosiaali- ja terveysministeriön ei kuitenkaan ole syytä huolestua, sillä aiemman kyselyn mukaan nautitut pullot sijoittuvat skaalan hintavampaan päähän, jolloin tuloksen kääntäminen Magyarin murteelle on yhtä mielekästä kuin Aku-Ankan lukeminen savoksi.

Myös kympin tai kahden viikkosuolaus nauttii vastaajien parissa suurta suosiota kolmanneksen osuudella, siinä missä vajaa viidennes ilmoitti kuluttavansa alle sata euroa. T’ätä averiämmistä otteista viestiviä kulutustottumuksia löytyi niukalti: 3% vastaajista vihjasi jättävänsä laskemisen niille, joilla sellaiseen on tarvetta. Ja miksipä ei: etenkin jos yhtälöön kuuluvat syvien taskujen lisäksi äärimmilleen viritetyt makuhermot, lienee todennäköistä, ettei viinillisten viikkojen ja Putron avainkappaleen ironisen nimen välillä ole juopaa.