Skip to content

Arkisto kohteelle

Huikeita viinilistoja (etkä-maksa-maltaita)

Kuva 2

Jos totta turistaan, tarkoituksenani ei ollut kirjoittaa toista postia Helsingin ravintolatarjonnasta, vaikka huomaan par’aikaa kirjoittavani juuri sellaista. Viinivaltameren pinnan alla nimittäin kuplii lukuisia mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka olisivat oman kirjoituksensa arvoisia, puhumattakaan pääkaupungin ylipainosta kansakunnan portfoliossa, kiitos medioituneen todellisuuden. Toisinaan hyvät aikomukset johtavat päinvastaisiin lopputuloksiin!

Vanhojen viisujen kertaamisesta ei silti ole kyse: siinä missä edellinen posti oli pettymysten sävyttämänä molliviritteinen, tämän kertainen keskittyy duurinuotteihin, joita urbaani ympäristö tuottaa sinnikkäästi kakofonian keskellä.

Helsingissä on nimittäin kaksi paikkaa, jotka tarjoavat peruslaadukasta ruokaa, mutta loistavat ennen kaikkea viinilistoillaan. Ravintolat ovat tyyleiltään erilaisia, mutta molempien toiminnan keskiöstä löytyvät matalasti hinnoitellut korkeatasoiset viinit. Lisää tällaista naapurustoon, toteaa Viinipiru, niin Royal-ravintolat saavat jäädä nuolemaan näppejään ylihintaisine viineineen (noniin Royal, kissa on nostettu pöydällä ja te silitätte sitä vastakarvaan).

Arkadiankadun Ateljé Finne kuuluu tätä nykyä jo kantakaupungin vakiokalustukseen. Rustiikkista, kekseliästäkin ja voittopuolisesta maukasta ruokaa tarjoavan ravintolan viinilista on mainio. Talon samppanja on Larmandier-Bernierin brut, Viinipirua lukeville vanha tuttu, joka pesee raikkaudessa, fokuksessa ja pituudessa tunnetummat sekoitukset näennäisellä vaivattomuudella. Kyseessä on lyhyesti sanottuna viini, jolla ei ole isoa egoa, mutta joka tekee vaikutuksen.

Finnen listalta löytyy myös kulttikupliva, Selossen Blanc de blanc brut, jonka 120 euron pyyntihinta on nähdäkseni maltillinen (esimerkiksi Ravintola Lyon näyttää pyytävän siitä 165€, mikä ei sekään ole liikaa). Tämän lisäksi Ateljé Finne myy liki kaikkia viinejään laseittain, mikä on yhtä tervetullutta kuin harvinaista. Viikonloppuina talo tapaa avata ainakin yhden kellarin aarteen, joka myydään ’tiskin alta’ laseittain vatsaansa täyttäville viini-intoilijoille. Viinilista on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, joskin suurin osa laatuviineistä tarjotaan liian nuorina. Kyseessä on ravintoloiden helmasynti liki kaikkialla, myös 2 michelinin ravintoloissa Ranskanmaalla.

Toinen mainitsemistani paikoista on Museokadulla sijaitseva Kuukuu, jonka perinteikäs ruokalista ja boheemi ambienssi muistuttavat monella tapaa Kapteeninkadun Sea Horsesta, kuvitteellisen (tuskin ikinä tapahtuvan) face liftin jälkeen. Kuukuun ruoka on simppeliä ja hyvin valmistettua, rasvaista ja kursailematonta. Paikka loistaa myös viineillään. Pierre Gimonnetin Blanc de blanc on myynnissä 48 euron pullohintaan, mikä on vain euron enemmän kuin säädyllinen ihminen on pakotettu pulittamaan Keltaisesta leskestä Alkon kassalla.

Suurin osa Kuukuun pullojen hinnoista pyörii 30 euron paikkeilla. Sen lisäksi että listan hinnat ovat ihastuttavan maltilliset, sille kelpuutetut viinit ovat mielenkiintoisia ja osittain ravintolan itse maahantuomia. Tarjolla on muun muassa maukasta Loiren Muscadet Sèvrea (20 €!), tsekkiläistä Veltlínské Zelenéa (29€) sekä Kalifornian Napasta ponnistavaa Waterstone Cabernet Sauvignonia (49€).

Mitä tulee aseistariisuvan hyviin viinilistoihin, tämä rötösherra myöntää auliisti olevansa niiden edessä siinä määrin aseeton, että tietää jo teonhetkellä palaavansa rikospaikalle. On kerrassaan mainiota, että kaupungista löytyy paikkoja, joille on valmis antamaan lähes minkä tahansa inhimillisellä käsityskyvyllä kuviteltavan rikkomuksen aikailematta anteeksi, vain siksi, että on mieltynyt viinilistoihin. Tervettä? Ei suinkaan, mutta ihastuttava poikkeus ylihintaisen kaupungin betoninharmaaseen massaan.

R.I.P. Helsingin viinibaarit

Kuva 1

Vaikka Foxy Winehousen nurinmeno ei enää olekaan uutisista tuorein, ajattelin mainita asian myös blogissani. Foxyn katoaminen kaupungin urbaanista luonnosta on menetys, sillä Esterin ja Pian viinivalikoima oli mielenkiintoinen ja järkevästi hinnoitellut tasting-tilaisuudet suosittuja.

Helsingin kokoisen kaupungin kulttuuritarjonta horjuu pysyvästä rotkon reunalla, koska sirpaloitunutta kulttuuria pinnalla kannattelevien asiakassegmenttien koot eivät istu normaaliin ansaintalogiikkaan, jossa kysynnän ja tarjonnan tulee kohdata, tai hinnat karkaavat käsistä ja bisnes uppoaa. Viinibaarin oven pitäisi käydä muulloinkin kuin viikonloppuna. Minimetropolin ja metropolin de facto ero käy kipeän selväksi.

Apuun huudetaan valtio. Helsingissä ei nautittaisi oopperasta, kuultaisi sinfoniamusiikkia, ihmeteltäisi tanssia tai kirjoitettaisi kirjoja, ellei yhteiskunta ylläpitäisi tarjontaa keinotekoisesti ohjaamalla veroeuroja tekohengitykseen. Esimerkiksi vuonna 2007 ooppera sai lipputuloista ja sponsoriyhteistyöstä vain 14,5% rahoituksestaan (luku ilmoitettaneen tarkoitushakuisesti yhdistämällä tavalliset asiakkaat ja sponsorit, koska asiakkaiden osuus tulonmuodostuksessa on liki olematon). Valtiolta tarvittu tuki oopperan budjetissa oli 43 miljoonaa euroa, vieläpä nousukauden aikana. Viinikulttuuria ei tueta lantillakaan.

Foxyn kuoppaaminen on hyvä muistutus siitä, ettei lama ainoastaan järkeistä hintoja, se myös karsii tarjontaa. Tarjonnasta eivät katoa ensimmäisenä ”heikoimmat ja huonoimmat, joiden kuuluukin kuolla” business-darwinismin hengessä, vaan yritykset, joiden fokus on liian suppea, johtui se sitten vallitsevista olosuhteista tai huonoista strategisista päätöksistä. Implikaatiot ovat selvät: niche-yritykset ovat hädässä.

Kun yhtälön muuttujat ovat a) puolen miljoonan ihmisen kaupunki, b) olut ja vodka -painotteinen kulttuuri sekä c) syvä lama, ei viinikulttuurin tulevaisuus näytä hääviltä. Vaikka ravintolat ylläpitävät kaupungin viinikulttuuria ansiokkaasti ja eräät jopa puskevat viiniä laseittain ruokabisneksensä sivussa, on todettava ääneen, ettei Helsingissä 2009 ole enää yhtäkään viinin myynnillä tulonsa hankkivaa viinibaaria.

Tong: viinimaailman syväraapaisu neljästi vuodessa

Picture 4

Posti sujautti eilen kaksi ensimmäistä numeroa tuoreesta Tong-viinilehdestä. Kyseessä on 4 kertaa vuodessa ilmestyvä englanninkielinen viinijulkaisu, joka on raskaasta rakenteestaan huolimatta raikas tuulahdus ummehtuneessa viinijournalismissa.

Tong on flaamia ja tarkoittaa kieltä, mistä tarkkaavaisin saattaa päätellä, että kyseessä on belgialainen lehti. Kirjoittajat eivät silti ole lähinnä keskinäisistä kinasteluista tunnettuja belgialaisia, vaan viinimaailman osaajia eri puolelta palloa: geologeja, biologeja, viinin tekijöitä ja sosiologeja.

Tong on erikoinen yhdistelmä akateemista julkaisua ja graafisen alan lehteä. Sen visuaalinen ilme on pelkistetty ja artikkeleita täydentävät lähdeluettelot. Se on viinilehtenä kuin skeitillä työmatkansa taittava yliopiston dosentti, joka näyttää odotusten vastaisesti uskottavalta. Jos jutun juurena ovat maaperien kerrostumien rautakomponenttien variaatiot ja kirjoittajana tutkimusalan syövereihin hukuttautunut professori, huomaa keskivertolukija päätyvänsä lähelle käsityskykynsä rajoja. Ekslusiivisesta sisällöstä huolimatta lehden ote ei ole elitistinen.

Lehti on monella tapaa erilainen kuin mikään nykyisistä viinijulkaisuista. Sen sivuilla ei julkaista pisteytyksiä ja paremmuusjärjestyksiä. Se ei myöskään ole punaviinin keskinäinen kehumiskerho, jonka osanottajat keksivät kilvan uusia adjektiiveja paisuttaakseen makuelämystään. Poissa ovat life style -artikkelit luksuslomakohteista, keksiresepteistä tai monnin narrauksesta. Mikä mainiointa, lehdessä ei ole lainkaan mainoksia, minkä tulkitsen signaaliksi siitä, että julkaisu haluaa olla riippumaton teollisuuden vaikutuspiiristä ja jyrkästi lahjomaton, mikä lienee journalismin tärkeimpiä sääntöjä.

Miellyttävä piirre Tongissa on sen fokus. Kukin numero käsittelee vain yhtä aihetta (tähän mennessä Sauvignon blanc ja terroir, joista etenkin jälkimmäinen on ansiokas). Aiheita puidaan kriittisessä traditiossa: kirjoitukset eivät soi keskenään kaanonissa. Koska ne edustavat usein vastapooleja, jätetään eheän näkemyksen tuottaminen lopulta lukijan omille harteille. Mikäli merkitysten monitahoisuuden ja totuuden häilyväisyyden sietää viiniharrastuksessaan, tarjolla on korkeatasoisinta viinilehtijournalismia kukaties koskaan.

Kritiikiksi todettakoon, että asiantuntijakirjoittajien ilmaisun taso vaihtelee, kuten on tapana silloin, kun kyseessä eivät ole kirjoittamisen asiantuntijat. Toinen huomio kohdistuu lehden toimitukselliseen linjaan. Kirjoittavatko asiantuntijat samalle yleisölle vai naputteleeko yksi amatööriharrastajille ja toinen tieteelliselle vertaisryhmälle? Eräät artikkelit ovat sillä rajalla, että vaativat lukijoilta spesifin tieteenalan kompetenssia, käsitteistöstä lähtien, laajemmin kuin on poikkitieteellisessä yleisjulkaisussa mielekästä.

Tong ei ole halpa (100€/4 numeroa), eikä helppo, mutta oikeissa käsissä vastine panostukselle on kohdillaan. Suosittelen lehteä niille, jotka ovat upottautuneet viinin valtamereen liki kainaloitaan myöten, mutta tehneet sen verkkaisesti. Pää edellä hyppääjille lehti ei todennäköisesti tarjoa tarpeeksi tarttumapintaa.

Chateau Latour menossa orgaaniseksi?

Kuva 1

Oppii se vanhakin koira uusia temppuja. Maailman kalleimpiin ja arvostetuimpiin viineihin kuuluva Bordeauxin Chateau Latour laajentaa orgaanisen viljelyn ohjelmaa, jonka se aloitti vuonna 2008. Tällä erää jo 10 prosenttia tuottajan köynnöksistä kasvaa luomuna. Latour on ollut huhujen mukaan viime ajat myynnissä, joten nähtäväksi jää mitä mieltä mahdollinen uusi omistaja on tämän hetken linjauksista.

Viinipiru veikkaa, että muut first growthit seuraavat pian perästä (sekä saavutettujen laatuetujen että voimistuvien kuluttajapreferenssien vuoksi). Asiasta reportoi Decanter.

Netti-TV:n helmiä: Jancis Robinsonin Viinikoulu

jancis-robinson_600

Viininystävälle on tarjolla mielenkiintoinen tietopaketti tv-ohjelman muodossa. Ja ilmaiseksi! Viinikriitikkojen  herttakuningatar Jancis Robinson on nimittäin laittanut Wine Course -ohjelmansa katseltavaksi Tuubiin.

Tämä 10 osainen sarja kuvattiin BBC:lle jo vuosia sitten, mutta se toimii yhä havainnollistavana ja inspiroivana johdatuksena viinin maailmaan ja tarjoaa kokeneemmallekin ihmeteltävää. Ja jos jokin asia näyttää olevan näinä päivinä toisin kuin kultaisella 90-luvulla, kyseessä on samalla helpottava signaali siitä, että kehitys on kehittynyt myös kehittymättömimmillä alueilla (kts. vapaina hulmuavat australialaiset takatukat tämän linkin takana).

Jaksot käsittelevät tunnetuimpia rypälelajikkeita, mutta myös viinialueita ja viinityylejä. Kokosin alle jokaisen episodin ensimmäisen palasen, joten ei muuta kuin nautinnollisia katseluhetkiä!

Apertiivi

Chardonnay
Riesling

Sauvignon blanc

Cabernet sauvignon

Syrah aka Shiraz

Merlot

Pinot noir

Grapes and Gas
Grape Invaders

Maittava laatikkoviini: Cameleon Malbec 2007

404038

Vaikka Suomen suvea on jäljellä enää niukalti, kirjoitan silti hyttystenhätistelyn ja grillauksen seuraksi sopivasta laatikkoviinistä, johon tutustuin harmikseni vasta sesongin ehtoopuolella.

Kuluneen kesän aikana olen maistanut useita laatikkoviinejä, joista yllättävän monet ovat olleet liki juomakelvottomia. Esimerkiksi espanjalainen Morada Real Barrel Aged Tempranillo (23,40€) tarjoaa varsin huonoa laatua. Mistä lie kyse? Kukaties pohjoismaisille markkinoille kannattaa kuljettaa kaikki se, mitä saksalaisetkaan eivät suostu juomaan? Laatikossa lukee suurin kirjaimin Albali. Kookkaan tuottajan kannattaisi ymmärtää, että imperiumi romahtaa huomattavasti nopeammin kuin se rakennetaan.

Sama on ollut nähtävissä myös hinnakkaimmissa tuotteissa, kuten Norjan monopolin tuottamassa Collection Valpolicella Superiore Ripassossa (39,90€), joka osoittautui hintaansa nähden huonoksi ostokseksi, vaikka viini onkin kulauteltavaa. On käynyt selväksi, että vaikka laatikkoon voi pakata maittavaa viiniä siinä missä pulloonkin, näin ei usein tehdä.

Nederburgin muhkean, maistuvan, mutta ennalta-arvattava Shiraz-Viognierin (29,80€) rinnalle löysin kuitenkin viinin, joka muistuttaa enemmän eteläafrikkalaisen tuottajan Edelroodia, vaikka onkin kotoisin toiselta mantereelta.

Argentiinalainen Cameleon Malbec 2007 (29,90€) on sävyltään rypäleelle ominaisen tumma, keskeltä lähes musta. Vaikka paketissa ilmoitetaan vain Malbec, on viini vain 85% kyseisestä rypäleestä valmistettu. Loppuosuus koostuu Cabernet sauvignonista (10%) ja Merlotista (5%).

Viinin avoin tuoksu on luumuinen, hennon mustikkainen ja mausteinen. Sitä dominoi lakritsaisuus, jossa on hieman vihertävää pippurisuutta ja jugurttisuutta. Myös tammea on tarjolla, mutta ei liikaa. Maku on musteisen paksu, paahteinen ja lakritsinen. Tanniinit ovat mehevät ja kypsät. Cameleoniin on selvästi lisätty viininvalmistuksen lopuksi happoja, kuten uudessa maailmassa on tapana (huomaat irralliset hapot kohtuullisen helposti purskuttaessasi viiniä suussasi). Tällä kertaa kihelmöivyys tuo kypsän hedelmäiseen viiniin ryhtiä, jota ilman se olisi liian pyöreä. Laatikossa lukeva ”made with organically grown grapes” tarkoittaakin vain ja ainoastaan rypäleiden kasvatusta; luomulinjaa ei uskoakseni ole jatkettu kellarin puolella.

Cameleon on laatikkoviiniksi kelpo. Se ei kaipaa marinoitua kasleria peittämään viininvalmistuksessa tehtyjä virheitä, rypäleiden heikkoa laatua tai liikaa sulfiittimäärää. On kuitenkin huomautettava, että vaikka Cameleon edustaa laatikkoviinien parhaimmistoa, ei Viinipiru tule ostamaan sitä uimasesongin ulkopuolella. Se ei ole persoonallinen, mutta virheetön ja hetkittäin jopa maukas.