Skip to content

Arkisto kohteelle

Lyhyesti virsi kaunis: Uudenvuoden kuplivat

Alle kympin hintaluokassa vanha tuttu, Espanjan Cava Vallformosa Brut Vintage (9,98€) hoitaa homman tyylillä. Paahtoleipää, mineraalisuutta, omenaisuutta ja eleganssia tarjolla pikkurahalla.

Laatuviinien luokassa on erinomainen hetki näyttää ylihintaisille merkkisamppanjoille (kuten Veuve Cliquot ja Moët) pitkää nokkaa. Moni ei sitä vielä tiedä, mutta Englannista tulee tätä nykyä kuohuviinejä, jotka pesevät Franciacortat, Cavat ja Proseccot herkullisuudessa ja menevät sokkona sekaisin ihka-aidon samppanjan kanssa. Testaa siis uuden vuoden kunniaksi Ridgeview Merret Grosvenor Blanc de Blancs (29,10€), joka on hieno esitys eräältä saaren lupaavimmalta tuottajalta. Jos ympärillä on kavereita, sokota armotta.

Ei muuta kuin hyvää joulua

Haluan toivottaa tässä kohden vuotta hyvää joulua jokaiselle blogin lukijalle. Kulunut vuosi on ollut hyvä ja nyt on aika pysähtyä puntaroimaan tapahtumia muutaman päivän ajaksi. Kiireettömän elämän helliminen on tarpeen edes kerran vuodessa ja kuusijuhla täyttää sen tarpeen paremmin kuin hyvin. Ajatus joulun ajaksi: kukaties hidas elämä ei ole vain ohikiitävä hetki vuodessa, vaan tavoiteltava mielentila mihin aikaan vuodesta tahansa.

Hyvää joulua!

ps. jouluaaton kinkkuviinit löytyvät ViiniTV:stä, mutta pistän ne tähän lyhyesti siitä huolimatta: Sartori Valpolicella Classico (9,98€) ja Pfaffenheim Pinot Gris (12,48€).

Viinilomailua Itävallan tyyliin

Vielä yksi posti Itävalta-aiheesta ja sitten saa riittää (vaikka reissusta irtoaisi juttua vielä useampaankin postiin, mutta johan teitä alkaa kypsyttää). Jos ajatus viinilomasta Itävallassa resonoi, suosittelen suuntaamaan Grünereista ja Rieslingeistä tunnettuun Kamptaliin ja siellä Itävallan tuotteliaimpaan viinipitäjään, Langenloisiin, joka sijaitsee noin tunnin päässä Wienistä.

Loisiumin arkkitehtuuria

Viinin näennäinen ehtymättömyys ei ole ainoa syy suunnata Langenloisiin; painava insentiivi irtoaa myös Loisium-hotellista, joka avattiin jokunen vuosi sitten. Kyseessä on viiden tähden design-hotelli, joka on konseptoitu viinikulttuurin ympärille (ja on konkreettisesti viiniköynnösten ympäröimä).

Lobby

Hotellin rakennuttajan vaimo paljastui yllättäen supisuomalaiseksi. Tämä näkyy Loisiumin arkkitehtuurissa, jonka takaa paljastuu amerikkalainen Steve Holl, Kiasman suunnittelija. Projektin neuvottelujen aikana tyhjennettiin kuulemma Grüner veltlinerer jos toinenkin, minkä iloisesti avittamana Holl tarttui urakkaan. Loisium on viinihotelli myös spansa puolesta, jossa tarjotaan monenlaisia viinihoitoja (tuleeko niistä humalaan? Jäi testaamatta aikataulukiireiden vuoksi). Lisäksi hotellissa sijaitsee alueen parhaaksi tituleerattu ravintola, jolle on käyttöä, mikäli matkailija jostain syystä kyllästyy lähikievareissa tarjottuihin schnitzeleihin.

Grüner veltlineria pakkasessa

Hotellia ympäröivistä viinitarhoista tuotetaan viiniä, jota on käden ulottuvilla huoneiden minibaareissa. Vierailija voi käppäillä ensin köynnösten seassa ja maistella hetken päästä niiden rypäleistä tuotettua viiniä. Kätevää. Samaan syssyyn voi käydä tapaamassa tuottajaa, joka asuu 300 metrin päässä hotellista.

Viinimuseo rönsyilee maanalaisina tunneleina kilometrin

Hotellin vieressä seisoo arkkitehtoonisesti vaikuttava viinimuseo, joka on rakennettu osittain liki tuhat vuotta vanhoihin kellaritunneleihin. Museon toiminnassa on mukana Steiningerin viiniperhe, jonka köynnökset ympäröivät museota ja hotellia. Mitä museo tarjoaa? Viinitietoa aikuisille ja hauskuutusta lapsille. Sokerikuorrutettua Disney-kokemusta ei tarvitse pelätä: kierros kulkee muun muassa Steiningerin modernin kellarin läpi, jossa valmistetaan aikuisten oikeasti viiniä.

Steiningerin Riesling läpäisi kuulemma juuri Alkon seulan, joten se nähdään vuoden alun paikkeilla monopolin uutuuksissa. Steininger Riesling Kamptal DAC oli suussani eräs tuottajan miellyttävimmistä viineistä: se on alueen tyylille uskollinen, raikas valkoviini, joka on hapokas, hedelmäinen ja mineraalinen. Viini saadaan hyllyille noin kympin hintaan (summasta ei jää todennäköisesti tuottajalle käteen juuri mitään, mutta onpahan jalka monopolin oven välissä).

Loppukaneettina, suosittelen alueelle reissaamista niille, jotka ovat persoja itävaltalaiselle viinille tai haluavat oppia tuntemaan skenen pykälän verran paremmin.

Frau Steininger ja Alkoon ilmestyvä Riesling Kamptal DAC

Disclaimer: majoittumisen kustansi Austrian Wine Marketing Board osana Itävaltaturneeta

Itävalta, osa 2: Punkkua Prieleriltä ja vinkkua Wienin yössä

Itävallan reissu on nyt ehtoopuolella, huolimatta siitä, että jäin luuhaamaan Wieniin pariksi päiväksi virallisen viiniturneen päätyttyä. Mistä pääsenkin ensimmäiseen asiaan: törmäsin Wienin yössä sattumalta mainioon v1no55-viinibaariin, jonka omistaja, Alfred, on haalinut valikoimiinsa itävaltalaisten viinien lisäksi mielettömiä viinejä Slovenian Brdasta, joita kaupittelee laseittain. Etenkin Movia Veliko oli elämys (biodynaaminen Merlot Sloveniasta, onko vika minussa vai kuulostaako yhdistelmä mielikuvituksen tuotteelta?). Herra alkaa myös tuottamaan omaa viinisarjaansa ensi vuonna (joka pakataan jostain syystä 25cl pikkupulloihin). Suosittelen pistäytymään, jos täällä päin maailmaa liikut.

Lähtiessäni Itävaltaan esitin itselleni haasteen: löytäisinkö paikan päältä hyvää punkkua? Kohtuullisen suuri osa Itävallan punaviinista on mausteista, hedelmäistä ja keskitäyteläistä Zweigeltia, joka on varsin kulauteltava viini, mutta ei täytä jalat alta vievän viinin määritelmää (parhaat Zweigeltit sain lasiini Meinklangilla ja Sepp Moserilla). Sen sijaan Prielerin ikääntynyt Blaufränkish vastasi huutoon.

Maistoin Prielerillä muiden viinien ohessa Goldberg Blaufränkishia vuodelta 2006, mikä oli laadukas viini, mutta ikänsä vuoksi tiukka kuin peukkuruuvi. Georg Prieler kävi nappaamassa kellarista saman viinin vuodelta 1999. Sen tanniinit olivat pyöristyneet kehittymisen myötä ja tammi integroitunut saumattomaksi osaksi pakettia. Viinin nokassa oli jotain hyvin samankaltaista kuin ikääntyneissä Bordeaux-viineissä: sikarilaatikkoa, pölyistä maata, tervaa ja muita tertiäärisiä aromeja. Goldberg 1999 oli mennen tullen reissun paras punkkukokemus, joka muutti samalla käsitykseni Blaufränkishin potentiaalista. Lähtiessäni Georg nakkasi kouraani Goldberg 2006 magnumin, koska ilmeisesti huomasi, että viini maistui. Slurps, tämä Blaufränkishillä voideltu journalisti avaa sen joskus vuoden 2020 paikkeilla, mikäli puteli kestää kovakouraisen lentokonekuljetuksen Helsinkiin myöhemmin tänään.

Itävaltakuulumisia

Itävalta on osoittanut kuluneena päivänä eräät ennakkoluulot oikeiksi, mutta muutamat vääriksi. Kyllä, Itävalta on valkoviinien luvattu maa, joka kärsii vaikeasti lausuttavista viininnimistä, joista paras esimerkki lienee makeiden viinien tyylinä tunnettu trockenbeerenauslese, joka saattaisi myydä tuplasti, jos sen nimessä ei olisi kahtakymmentä kirjainta peräkkäin. Mitä tulee punaviineihin, Itävallasta löytyy miellyttäviä viinejä, jotka ovat mausteisia, vähätanniinisisia ja freesejä. Alla muutama irrallinen huomio ja pari kuvaa.

– Nikolaihofin parinkymmenen valkkarin valikoimasta voi ottaa turvallisin mielin minkä tahansa pullon. Laatu on älyttömän korkea läpi halvimmasta viinistä kalleimpaan.

– Jos Grüner veltliner ei tule Itävallan viileämmistä pohjoisosista (kuten Wachau tai Kamptal), se kärsii herkästi öljyisestä tekstuurista, aromaattisesta runsaudesta ja happojen vähäisyydestä. Riittävien happojen kanssa Grüner pelittää.

– Itävallan punaviinien kruununjalokivi on Blaufränkish, mutta kukaties miellyttävin rypäle on Zweigelt. Siitä saadaan helposti lähestyttäviä ja persoonallisia viinejä, jotka eivät kaipaa tammea peittämään raikkauttaan.

Nikolaihofia pöydän täydeltä

Wachau talvisäässä

Fred Loimer@Loimer

Kohti Itävaltaa, do-re-mi-fa-so-la-ti-do

Maailman rasittavin kuorolauluperhe Von Trapp, taustalla entinen nunna

Suuntaan huomenna Itävaltaan viinin merkeissä neljäksi päiväksi. Odotettavissa on materiaalia muun muassa Nikolaihoffista, Kracherista, Lenz Moserista, Prielerista ja Meinklangista. Austrian Wine Trade kustantaa Viini TV:n puhavat päät tutustumaan Itävallan viiniskeneen (vastineeksi näkyvyydestä), mikä passaa minulle. Tarkoituksena on tutustua viinintekoon yleisluonteisesti, mutta salainen missioni on löytää Itävallasta punaviini, joka kykenee pyyhkäisemään nautiskelijalta jalat alta herkullisuudella. Haaste on kohtuullisen kova, koska maa tunnetaan paremmin päräyttävistä valkkareistaan, mutta mene ja tiedä.

Jos mieleen tulee jotain, mihin haluaisit vastauksen koskien Itävallan skeneä yleisesti tai jotain tiettyä tilaa, pistä kysymys kommenttikenttään. Vien terveiset perille läpi tuiskeen, pakkasen ja pyryn kehnosti koulutetun kirjekyyhkyn luotettavuudella.

Äänestä Viini TV Voice Web Awardsien vuoden viiniblogiksi

Voice järjestää ensimmäistä kertaa blogirankkauksen, jonka eri bloggaamisen alat kattavat kilpailukategoriat ovat lukuisat. Yksi puuttuu, mikä? Viinipä tietenkin.

Klikkaa siis itsesi sivulle tästä linkistä, ja ehdota Viini TV:ä viiniblogisarjan voittajaksi kaikkein alimmassa sarakkeessa ”Oma kategoria, mikä?”. Näpytä ehdotukseksi viiniblogi ja Viini TV.  Täytyyhän viiniskenekin huomioida! Viini TV kiittää jokaisesta annetusta äänestä.

ps. tietenkin myös Viinipirua sopii ehdottaa, jos siltä tuntuu.

Juuri nyt: Chiantissa suuren kokoluokan skandaali?

Italian viranomaiset epäilevät, että jopa 10 miljoonaa litraa Chiantia, Toscana IGT:ä, sekä vähäisissä määrin Brunelloa ja Rosso di Montalcinoa, eivät ole sitä mitä niiden pitäisi olla. Epäilyjen kohteena ovat 42 viinintuottajaa, mukaan lukien tunnettuja taloja ja suuria nimiä. Syytös: viinin leikkaaminen muualta roudatulla halvalla viinillä ja asiakirjojen väärentäminen! Ilmeisesti myös muun muassa eräitä piemontelaisia, lombardilaisia, abruzzolaisia ja emiliaromagnalaisia tiloja epäillään rikoksista.

Seuratkaa miten tämä kihelmöivän jännittävä italoskandaali siirtyy kulisseista näyttämölle @Vino Wire.

Kuollut jänis vai kuollut kulttuuri?

Puput ovat päässeet hengestään, mutta saaneet pitää karvapeitteensä. Valokuva Boulevar Raspailsin torilta Ranskan pääkaupungista viime viikonloppuna.

Kuva katosta roikkuvasta jäniksestä huvittaa suomalaista, koska on ilmeistä, ettei jäniksen riiputtaminen kävisi laatuun kotoisalla kauppatorilla. Miksi ei? Koska kukaan ei ostaisi lihaa, jolle pitäisi tehdä kotona jotain veristä tai jota lapset voisivat sääliä ennen ateriaa (koitapa sääliä ulkofilepihviä). Suomessa on osoitus sivistyneisyydestä, jos eläin näyttää tiskillä siltä, ettei se ole koskaan elänyt. Jänis ei kävisi laatuun myöskään siksi, että terveysradikalismiin kallellaan oleva elintarvikelakimme todennäköisesti kieltää villin jäniksen myynnin ilman laboratorion leimaa tai tyhjiöpakkausta.

Miten pariisilainen osaa ostaa moisen karvaturrin? 1.) Koska taito käsitellä raaka-aineita ei ole kadonnut. Sielläpäin maailmaa siipikarja myydään päiden ja jalkojen kanssa, kokonaisten eläinten suolestaminen tai nylkeminen kuuluvat kotikokin valmiuksiin, siinä missä mökkiahvenen perkaaminen härmäläisen kesämiehen taitoihin. Suomessa syödään enää ruhon kalleimpia paloja, joiden laatu heittelee luvattoman paljon. Loppu jauhetaan eläinrehuksi, jauhelihaksi tai sisällytetään mauttomaan makkaraan. 2.) Tieto raaka-aineista ei ole kadonnut. Ranskalainen ei osta huonoa tavaraa torilta ja sairastu siitä vatsapöpöön, koska tietää miltä hyvän lihan tulee näyttää ja tuntua. Hän ostaa pupun ja varmistaa myyjältä, että sisältä löytyy hauleja. Myöskään tuoreet osterit eivät kaipaa viranomaisen leimaa, eikä leipä parasta ennen päiväystä.

3.) Luottamus. Asiakas suosii samaa lähimyyjää, jonka maine on pelissä, mikäli tuote paljastuu huonolaatuikseksi. Turha myydä huonoa, jos mielii pysyä leivässä. Suomi sen sijaan on huomaamattaan ponnistellut vuosikymmeniä yhteiskunnan perusluottamuksen rapaannuttamiseksi. Kahdenkeskisiin suhteisiin on tunkenut kolmanneksi pyöräksi kasvoton viranomaistaho, joka on kontrollitoimenpiteillään muovannut kansalaisista ylikasvaneita koululaisia, jotka saavat turvaa isoveljelle ulkoistamastaan kurista.

Hinta on kova: kohtuullisen moni suomalainen on jollain tapaa arka, lannistunut ja epäluottavainen. Instituutioita arvostetaan, mutta suhde niihin on etäinen. Osa kansasta katsoo ylpeydenaiheeksi orjamoraalin, jossa punaisia valoja ei ylitetä, vaikka autoja ei tulisi. Tuntuu olevan jonkin sortin normi, ettei suomalainen luota naapureihinsa, koska kohtelee heitä kuin muukalaisia. Luottamus ei kuki kylmässä pohjolassa. Sitä etsitään instituutioista tajuamatta, että juuri niiden päsmäröinti on sivutuotteena rapauttanut orgaanisesti kasvavan keskinäisen luottamuksen, jota voisi nimitellä sivistykseksi.

Jos pieni rönsyily sallitaan, kulttuurin sisäisen koheesion rapautuminen nähtiin Itänaapurissa viime vuosisadalla. Kommunismi ei kuitenkaan onnistunut syövyttämään valtioiden, kuten Unkarin ja Tsekin, kulttuurin perustuksia, vaikka yritys oli huomattava. Ne ovat kimmonneet takaisin kurjuudesta nopeammin kuin moni olisi uskonut. Mailla on vankka kulttuuripohja, jota Suomella ei ole.

Ajatelkaapa: samaan aikaan kun valtiovallan väkivalta niitti itäblokissa perinteitä kuin viikatemies, Suomessa vallitsi täysi valinnanvapaus, jota käytettiin ruokatraditioiden tuhoamiseen samaisen sosialismin modernissa hengessä (mikä läpileikkasi koko hyvinvointiyhteiskuntaideologian ja näkyy edelleen esimerkiksi kauniissa kaupunkiarkkitehtuurissa, mutta myös yllättävän monen poliitikon puheissa, presidenttiä unohtamatta). Sekä mämmi, että joululaatikot ovat tätä nykyä teollisesti valmistettuja suurimmassa osassa joulupöytiä. Siis eineksiä vuoden merkittävimpänä juhlapäivänä. Hieman kuin joisi kiljua hääpäivänään.

Tämä kärjistetty matontamppaus on huuto muutokselle: jotain tarttis tehdä. Ankeus iskee ennen kaikkea siksi, ettemme varsinaisesti tunnu hahmottavan ruokakulttuurimme surullista tolaa. Kalorien laskenta, hivenaineista puhuminen ja bakteerien mittaus eivät ole parhaita tapoja lähestyä ruoan herkullisuutta, sanokoot einestehtaiden etupiireihin kuuluvat elintarvikeviranomaiset mitä tahansa. Miten olisi 180-asteen käännös suhtautumisessa ruokaan? Ruoan maku takaisin keskustelun ytimeen. Onko kukaan mukana?

Ruokaketjujen viimeisin vedätys

Keskitä meille, saat vastalahjaksi sumutusta

Olen taipuvainen ajattelemaan yhä suuremmissa määrin, että ruokaketjujen markkinaoligopolia on yksi suurimmista esteistä rikkaalle kotimaiselle ruokakulttuurille. Aihe, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Tarkoitan tietenkin S-ryhmää sekä K-ketjua, joiden siivu ruokakaupasta on epäterveet 76 prosenttia.

Molemmat ketjut promotoivat taloudellisten lehmänkauppojen seurauksena Valion, Saarioisen, HK:n ja Atrian tuotteita siinä määrin, että on välillä vaikea arvioida kumpi tuli ennen: muna vai kana, einestuotteet vai kuluttajien einespainotteinen ruokavalio, vaikka vastaus esittäytyykin ilmeisenä sille, joka lukee lauseen ajatuksella.

Uusin kohu koskee sitä osaa markettien tuoretiskeistä, jotka eivät ole kuluneen vuoden aikana tahriintuneet marinadikohussa. Eilisen tiedon mukaan S-ryhmän kalatiskeillä myytävä irtograavilohi on itseasiassa samaa teollista graavilohta, jota kuluttaja voi ostaa tyhjiöpakattuna ja joka säilyy pakkauksessa useamman viikon. Jaettu kielemme tuntuu hukanneen tykkänään tuoreen ja ei-pilaantuneen -käsitteiden kriittisen eron: pari viikkoa paketissa hikoillut kala ei ole enää tuoretta, vaikka ei muodostakaan samanlaista terveysriskiä kuin pilaantunut maito. Eronteko on olennainen, sillä tuoretta graavikalaa maistelleena uskallan väittää, ettei tyhjiöpakattu lohi vedä vertoja sille millään sellaisella osa-alueella, jonka varaan itsensä kannatteleva ruokakulttuuri rakentuu.

Asiakkaan harhaanjohtamista perustellaan hygieniasyillä, ikään kuin puhdas prosessoimaton ruoka muodostaisi uhkan ihmisen terveydelle (sitä paitsi, lohi säilyisi kaikkein hygienisimpänä, jos tyhjiöpakkausta ei avattaisi marketissa lainkaan). Todellisuudessa syitä lienee tasan yksi: taloudellinen voitto. 1.) Ketju saa tuotteen halvalla, koska suosii tiettyä teollisen kokoluokan valmistajaa, 2.) ketju voi lisätä tuotteelle hintaa, koska se myydään tuoretiskillä (ah, tuota nimen ja todellisuuden välille juopaksi asettautuvan käytännön hohkaamaa ironiaa), 3.) ketju säästää aikaa, mikä muuntuu koneiston laskelmissa rahaksi, 4.) kauppa ostaa tuoretiskillä brandilleen prestiisiä, koska palvelutiskeihin liitetään käsityön, tuoreuden ja palvelun mielikuvia, joita ketjut hyväksikäyttävät surutta á la marinadikohu.

Hauskinta koijauksessa on, että S-ryhmän harjoittaman harmaan propagandan mukaan asiakkaat omistavat yrityksen, mikä lienee teknisesti osittain totta, mutta on mielikuvan tasolla yhtä osuvaa kuin puheet käpälöityjen presidentinvaalien suhteesta kansan tahtoon. Mitä tulee suomalaisen ruokakulttuurin airueina toimimiseen, nämä Machiavellin harmaat hengenheimolaiset muovaavat asiakaskuntansa makutottumuksia kuin löysää poliittista tahtoa. Sitkoa ei synny, mutta kassakone kilisee.