Skip to content

Arkisto kohteelle

Kulautettu: Lan Rioja Gran Reserva 2003

Viinipiru on Espanjan Riojan ystävä, mutta huomaa syttyvänsä modernien pullotteiden kohdalla kalliimpia ja arvostetumpia Gran Reservoja useammin nuorista Crianzoista, joissa on toisinaan kaikki se, mitä herkullisuuteen tarvitaan ilman ylenpalttista uuttamista ja tammikäsittelyä. Jos Gran Reserva on tehty malttia ja varovaisuutta arvostaen, valitsen ruokapöytääni kernaasti sen, mutta valitettavan usein tammen määrän kasvaessa vaakakuppiin päätyy raskaamman hinnan lisäksi ylipainosta kärsivä maku.

Lan Gran Reservan tuoksu on kuin lämmin tuulahdus Marrakechin basaarista: tarjolla on kanelitankoa, lakritsijuurta ja viikunaa. Kellot alkavat kilistä päässä, kun mieleen nousee muistoja jouluisasta luumukiisselistä. Myös alkoholi nousee snadisti nokkaan.

Viinin maku on täyteläinen, taatelinen, samettisen pehmeä ja hapoiltaan pureskeltava. Pyöristyneet tanniinit tuovat kokonaisuuteen ryhtiä, eikä tyyliin kuuluva runsas tammitus häiriköi paletilla. Makumaailma on paahteinen ja jopa aavistuksen makea.

Seitsemässä vuodessa viini on kehittynyt yllättävän maltillisesti: komponentit ovat integroituneet, mutta Kafkamaiset muodonmuutokset kannattaa unohtaa suosiolla. Ekstraktion suhteen mennään niillä rajoilla, onko kyseessä jo liian täyteen ladattu hedelmäpommi. Itse tyytyisin vähempäänkin.

Miten tämän vetäisi yhteen? Lan Gran Reserva on laadukas Rioja, joka flirttailee onnistuneesti kansainvälisen tyylin kanssa. Viinin hinta-laatu on kohdillaan. Samettista sulavuutta ei häiritse edes sliipatun oloinen särmikkyyden puute; viini pysyy pystyssä horjumatta.

Toisinaan vähemmän on kuitenkin enemmän. Tästä syystä Viinipiru valitsee Lan Gran Reservaa mieluummin ruokapöytäänsä hieman rustiikkisemman, suuta kuivattavamman pullotteen Riojan kuuluisalta punkkualueelta. Piru ei kuitenkaan esitä vaadetta lopulliseen totuuteen, joten maista ja päätä itse, voiko karheus olla hiton sijasta hienous, joka on toisinaan tavoittelemisen väärti.

Viinifriikin satoa

Kolmen kovan (Vindirekt, Belmondo, Tampereen Viinitukku) järkkäämässä Viinifriikissä oli tarjolla rouhua kattaus viiniä. Alla muutama vastaan tullut suosikki satunnaisessa järjestyksessä (kaikista en ehtinyt napata kuvaa). Erityismaininta Sukuloiden Barolo -07:lle, joka oli herkullinen juniori.

Herkullinen supertoskanalainen. Elegantti kuin mikä. Parempi kuin saman vuoden Sassicaia. Etsimisen arvoinen.

Ikäistään nuorekkaampi Deutz -83. Paahteista savuisuutta, kermakarkkia, mantelikakkua ja kuivattua aprikoosia... En jatka listaa pidemmälle.

Zinfandel-vetoinen Ridge Geyserville rapakon takaa. Superhyvää. Kunkku viini.

Jérôme Prévostin über-rosé-samppanja tilalta (edit.), joka valmistaa noin 15.000 pulloa vuodessa, Viinipiru voisi ottaa pari promillea tuotannosta holviinsa.

 

Domaine Didier Dagueneau

Piipahdin Vin Naturen ja Fine Wine Finlandin Terroir-tapahtumassa maistelemassa nipun viinejä. Kiinnostavin paketti oli Domaine Didier Dagueneaun viinien maisteleminen peräkkäisiltä vuosilta. Moni varmasti jakaa mielipiteen, että vuosikertojen peräkanaa maistelu on kivaa puuhaa, johon kuitenkin pääsee heittäytymään viiniharrastuksessa valitettavan harvoin.

Erehdyttävästi Grateful Deadin laulajalta näyttänyt Didier Dagueneau kuoli kaksi vuotta sitten lento-onnettomuudessa, minkä seurauksena viinintekovastuu tipahti parikymppisen pojan harteille, joka on tarttunut härkää sarvista.

Isän vaihtuminen poikaan ei maistunut lasissa. Blanc Fumé de Pouilly 2008 edusti ensimmäistä vuosikertaa, jonka valmistamisesta Benjamin vastasi ilman isänsä apua. Viini oli vielä nuori ja hyötyy vuoden parin odottelusta, mutta oli jo nyt puhtaudessaan hieno.

Vuosikertaerot näyttelevät selkeää roolia tilan viineissä. Siinä missä Blanc Fumé de Pouilly 2007 oli tyylillisesti tyypillisempi pläjäys, hillityn aromaattinen, mineraalinen, fokusoitunut ja pitkä, tarjosi 2006 pohjalla polkevan yrttisyyden lisäksi kypsyyttä trooppisten makujen muodossa. Yllättävintä oli viinin tasapainoisuus, jota litsiin taittavat maut eivät horjuttaneet, vaikka happoja oli tarjolla edeltävää vuosikertaa maltillisemmin.

Tässä kohden on todettava kuvailevan kielen rajallisuus ja tehtävä selväksi eräs seikka. Mielikuvat Uuden Seelannin Marlboroughin tyylisestä äyräiden yli läikkyvästä aromaattisuudesta, alleviivaavatusta hedelmäisyydestä ja öljyisestä viskositeetista kannattaa unohtaa: viinit ovat ennenkaikkea freesejä.

Vuosikerta 2005 oli rutkasti kehittyneempi kuin edeltäjänsä ja samalla osoitus siitä, kuinka mielenkiintoisesti Sauvignon blanc ikääntyy, jos se on tehty hyvin. Yrttinen, pinkeä ja kompleksi viini oli todennäköisisti moniulotteisin Sauvignon blanc, jota olen kuuna päivänä maistanut.

Dagueneaun viinit osoittautuivat siinä määrin maukkaiksi, että jopa Sauvignon blanc -jarrumiehen tarpeetonta virkaa toimittava Viinipiru huomasi saavansa niistä pieniä selkäpiin väristyksiä. Moista sattuu harvakseltaan.

Lopuksi pari hajamietettä. Jos aprikoin kuluneina kuukausina vastaan tulleita Sauvignon blanceja (hyviä on sattunut kohdalle jostain syystä useita), parhaimpia ovat olleet Dagueneaun pullotteet, viereisen Sancerren Pascal Gittonit sekä Julicherin Sauvignon blancit Uuden Seelannin pohjoissaarelta, missä Outi Jakovirta häärii viinintekijänä.

Kaikkia kolmea tilaa yhdistää eräs seikka: ne tuntuvat muokkaavan Sauvignon blancista kompleksisempaa ja aromaattisuudeltaan hillitympää (lue parempaa) tyyliä. Kahden kissan hiekkalaatikkoyllätyksiä säännöllisesti siivoavana olen valitusta kurssista iloinen. Miksi? Koska Sauvignon blancin ei ole tarkoitus olla karrikatyyri itsestään.

Chile Vs. Argentiina 20.9.

Kuka sanoi, ettei maanantaina voi juhlistaa elämisen sietämätöntä keveyttä? Päivähän on kuin tehty sitä varten!

Seuraavissa Viinibakkanaaleissa on luvassa hauskanpitoa, maistuvaa ruokaa ja lattariviiniä molemmille käsille. Laseihin kaadetaan muun muassa Norton Privadaa ja Rothschild Carmenère Reservaa, lautasille laitetaan ruokalaji toisensa perään, pihviviinien vaatimaa lihaisampaa apetta ja Bakkanaaleille tyypillisiä yllätyksiä unohtamatta!

Ilmoittautumiset osoitteeseen Mange Sudiin tai puh. 0207 11 8350. Lystin hinta on 68€, mikä sisältää kolme ruokalajia ja kuusi viiniä. Tule!

Lapsiystävällinen ravintola ja käpälöity Montalcino

Muutama kuukausi sitten kohdalle osunut perheenlisäys on tarjonnut minulle näköalapaikan maisemiin, joista minulla ei ollut aiemmin hajuakaan. Kumma maailma. Sen alleviivaamiseksi tämä blogiposti alkaa mammapalstatyylisellä purkautumisella, mutta päätyy mutkien kautta lopulta italialaiseen viiniin, joten yritä kestää mukana.


Ensin päivän truismi: ravintolakulttuurit, toisin sanoen tavat, joilla ravintoloita käytetään, eroavat. Siinä missä itävaltalaiset taluttavat Fifit ravintolaan ja valitsevat niille annokset omilta ruokalistoilta, tupataan Italiassa olemaan kohtuullisen lapsirakkaita: trattorian omistaja  huudahtaa ’bambino!’ kohdatessaan alta metrin mittaisen asiakkaan ja pyrkii samalla antamaan tälle mahdollisimman monta märkää pusua ennen kuin raivostunut vanhempi ehtii väliin. Mistä päästäänkin aasin sillan kautta Helsinkiin ja yksittäiseen tapaukseen.

Vietin taannoin pari yötä Klaus K. -hotellissa, koska päätin olla nukkumatta muuttolaatikoiden keskellä kosteusvaurion vaivaamassa kämpässäni. Sunnuntaiehtoon käydessä kahdeksaa, huomasin olevani nälkäinen. Koska jälkikasvu veteli jo sikeitä, suuntasin alakerran Toscanini-ravintolaan muksu vaunuissa.

Kysyessäni ravintolasta pöytää, sain yllättävän vastauksen: ”Ei valitettavasti vaunujen kanssa. Päällikön määräys”. Olin yllättynyt. Kukaties olisin ollut vähemmän yllättynyt,  jos en olisi juuri edeltävänä iltana syönyt Toscaninissa vaunujen kanssa tai jos paikka ei olisi ollut puolityhjä tai jos en olisi ollut hotellissa asukkaana. En lähde arvailemaan erikoisen käytännön vaikuttimia tässä kohden, mutta totean että Toscanini on paikoitellen ahdas ravintola ja annan sitten puheenvuoron määräysten laatijalle.

Tarjoilija näytti kiusaantuneelta välittäessään uutisen. Hän pyysi puhumaan päällikön kanssa. Tämä vastasi tiedusteluuni toteamalla ykskantaan, että syöminen kyllä onnistuisi, mutta vaunut eivät tule saliin. Ne sopisi jättää ulos. Kyseessä oli mielenkiintoinen ehdotus, jossa olisi saattanut olla hyviäkin puolia: jälkikasvun dumppaaminen vilkkaan kadun varteen yksin rattaissa saattaisi vapauttaa vaipparumbasta, kukaties jopa varhaisista herätyksistä. Joku ystävällinen ohikulkija voisi kärrätä vaunut mukaansa sillä aikaa kun söisimme. Vilkaisin vaimoani ja luin hänen tyrmistyneestä ilmeestään, ettei hän ollut valmis sallimaan lapselle nopeutettua itsenäistymistä.

”Meille on tärkeintä, että henkilökunta mahtuu liikkumaan”, päällikkö totesi, mikä on sinänsä järkevä ajatus, joskin on epävarmaa, onko kyseessä ravintolaliiketoiminnan tärkein asia, vaiko ei. Joka tapauksessa, olin kotvan verran epävarma, olinko tuonut paikalle ketterien vaunujen sijasta enemmän tilaa vievän panssarivaunun. Ehdotin tilavaa pöytää oven vieressä, johon olisimme mahtuneet vaunujen kanssa siten, että liikkumatilaa olisi jäänyt yli puoli metriä, mutta ehdotukseni ei saanut vastakaikua. Tilaa olisi edelleen liian vähän.  Kävi ilmi, ettei minkään pöydän siirtäminen myöskään tullut kyseeseen.

Ilmeisesti päällikkö olisi mielummin nähnyt meidän vaihtavan ravintolaa, kuin siirtänyt tyhjää pöytää puolella metrillä, ja mikä pahinta, siivouttanut kerran kauniisti asetellut veitset, haarukat ja lasit maksamattoman asiakaan vuoksi, joka kaiken lisäksi nukkui.

Tovin jutustelun päätteeksi ongelmaan löytyi tyydyttävä ratkaisu. Vauva roudattiin vaunuineen Toscaninin tiskin edustalle parin metrin päähän pöydästä, tunnelmasta päätellen pitkin hampain, mutta mikä hienointa, ilman että henkilökunta menetti kasvojaan tai joutui pyörtämään kantaansa. Minä sen sijaan tunsin itseni typeräksi ja ennen kaikkea hankalaksi asiakkaaksi, joka oli juuri vängännyt salin puolelle epäasiakkaan, joka ei edes tilannut viiniä.

Halusin jakaa pikkutarinan kanssanne, jotta voitte kokeneempina kertoa, tapaako tällaista joustavuutta useastikin? Kukaties kyseessä on keskiluokkaisen mikromakaronilaatikkokulttuurin oire, missä ravintoloissa syöminen nostetaan jalustalle, minkä seurauksena ilmapiiri on outo. Mietittyäni asiaa, minun on vaikea uskoa että omaperäisellä linjauksella olisi ylemmän johdon tai omistajien siunaus, mutta mene ja tiedä.

Mutta sitten italialaiseen viiniin, kuten lupasin. Tilasin pastani kanssa lasillisen Rosso di Montalcinoa La Poderinalta vuodelta 2007, ajalta ennen Brunellogatena tunnettua skandaalia. Jos et vielä tiedä mistä oli kyse, tsekkaa aiempi postini. Viini oli mielenkiintoinen, koska en ole kuuna päivänä maistanut alueen vinoa, jossa skandaalin ytimessä ollut Sangiovesen jatkaminen täyteläisimmillä viineillä olisi ollut ilmeisempää ja alleviivatumpaa.

Kulauttelin viiniä ihmetellen, milloin pikku-brunellosta oli tullut isoveljeään täyteläisempää, väriltään sinimustaa ja aromeiltaan aavistuksen rusinaista? Poissa olivat Sangiovesen pirteä punaisuus, napakat tanniinit ja freesi aromimaailma. Viini oli maultaan supertoskana-tyylinen ja suht herkullinen, joten ymmärrän miksi se on otettu ravintolan listalle. Se huuhteli fagottini-pastani onnistuneesti, ja tarjosi hupia mittaansa enemmän, vaikka en saanutkaan sellaista viiniä, mitä luulin tilaavani. Jos siis haluat maistaa miltä käpälöity Rosso di Montalcino maistuu, suuntaa Toscaniniin. Jätä lapset kuitenkin kotiin.