Skip to content

Arkisto kohteelle

Farang White

Onhan se vähän yllättävä. Nimittäin tuo blendi.

Pistäydyin tänään Farang-ravintolan nimikkovalkoviinin julkaisutilaisuudessa hörppäämässä kupillisen Farang Whitea ja snackailemassa menun valikoituja paloja (ajatuksen saattaminen kirjalliseksi lihaksi aiheuttaa minussa posttraumaattisen pavlov-reaktion, laadultaan eittämättä kroonisen, mikäli taannehtiva historiani crispy pork -yliannostusten kanssa otetaan huomioon).

Wikberg ja Hewitson. Enkä sano mitään Montosen kaljusta, koska näen siinä tulevaisuuteni.

Ravintola valmistutti tarjontaansa räätälöidyn (minkälainen viini sopii yhteen betel-lehden kanssa? ”Ei aavistustakaan, mutta ottaisin lasin sitä teidän esivalitsemaanne viiniä, herra Halla”) nimikkopunaviinin Dean Hewitsonilla reilu vuosi sitten, ja koska se otettiin varsin hyvin vastaan, ei rönsyily valkoviinin puolelle sinänsä yllätä. Tähän ennalta-arvattavuus kuitenkin loppuu. Hewitsonin kanssa yhteistyössä kehitetyn viinin lähtökohta oli herran itsensä mukaan: ”let’s make something totally different”. Siinä onnistuttiin, kahdellakin tavalla.

Etiketissä kehotetaan nauttimaan

Farang White on painokkaasta suutuntumastaan huolimatta fokusoitunut, yli kymmenen gramman jäännössokerinsa salakavalasti kantava, jäntevä valkoviini, jonka erikoinen rypälesekoitus ei toimi paperilla, mutta onnistuu paletilla. Eden Valleyn Verdelhon, Barossan Muscadellen ja Adeleide Hillsin Sauvignon blancin liitto toimii, aromaattisuus pysyy tutkan alapuolella ja maut ovat integroituneet siinä määrin, että maistelija kokee luontaista vastenmielisyyttä työsarkaansa kohtaan mikäli joutuu ehdoin tahdoin kirjaamaan aromeja saumoja ratkovin elkein. Onneksi minun ei tarvitse.

Jotta kuitenkin saatte jutun juonesta hännän verran kiinni, mainitsen yhden, limen (jota en jostain syystä osaa kutsua limetiksi), joka tarjoaa parahultaisen osviitan pullotteen tyylistä: Etelä-australialaiseksi viiniksi kyseessä on miellyttävän raikas esitys, minkä maltillinen alkoholiprosentti vahvistaa. 11 on tervetullut lukema, etenkin kuin maut ovat kauttaaltaan kypsiä eikä fenolisesta vihreydestä ole pelkoa, vaikka kyse onkin poikkeusviileän vuoden viinistä.

Viiniä on tuotettu 2500 pulloa, minkä sommelier Janne Halla laskeskelee riittävän noin vuodeksi, ellei kysyntä pääse yllättämään. Farang Whitea löytyy pian myös Gaijinista, mikäli Farangin omistajan, Matti Wikbergin, sammakkona ilmoille päätynyt lupaus täyttyy. Etsikää maistiaisenne näistä paikoista ja nauttikaa isoina kulauksina.

Aina ei voi voittaa


Toisinaan globalisoituneiksi heittäytyneet viinimarkkinat tuottavat tuottajille päänsärkyä. Näin kävi Chilestä ponnistavalle viinitalolle Kiinan markkinoilla. Tuotteen nimi Chilensis sattui nimittäin tarkoittamaan Kiinaksi vapaasti käännettynä ”vitun hullua”. Törkeyttä tavoitteleva nimi ei kuitenkaan lannistanut kuluttajia, päin vastoin, kohun seurauksena viinin jälleenmyyntihinnan reportoidaan nousseen.

Kuka keksii ensimmäisenä maahantuoda pohjolaan laatikkoviiniä, jonka nimi on tussú, külli tai vaikkapa pâno? Alko olisi takuulla riemuissaan Turhapuromaisesta etikettihuumorista. Ei se, napolilaisesta Paskà-kahvista on saatu nauttia Suomessa jo tovi (Piru käyttää sitä, koska sitä myydään naapurissa ja koska se on 100% Robustaa, mikä takaa espresson creman onnistumisen tumpelommaltakin). Chileläisestä kämmistä uutisoi The Drink Business.

Kolme kertaa kiellon päälle

Valitsen hieman toisenlaisen näkökulman. Listaan kolme viiniä, jotka edustavat poikkeusta kaltaiseni uusia uria uusien urien nimissä etsivän löytöretkeilijän ostoskäyttäytymisessä, nimittäin viinejä, jotka haipuvat ajatuksina hitaasti ja joiden kirvoittama mielenkiinto säilyy, vaikka olen maistanut ne useita kertoja.

Pullot osuvat hintahaarukassa Alkon sweet spotiin, välille 12-20 euroa, hintaluokkaan, jonka terävin kärki tarjoaa kuluttajalle nähdäkseni monopolin parhaimman hinta-laatu-suhteen, kuten olen joskus aiemminkin todennut. Viinejä yhdistää se, että ne tulevat alueilta, joiden mittava viinihistoria ylittää pituudellaan niiden painoarvon, asiansa osaavan kuluttajan eduksi. Onneksi maailmassa on vielä Gattinaroja, Chinoneita ja Kamptaleja.

Viinin arvoa ei tule nähdäkseni määritellä ensimmäisessä kulauksessa, vaan enemmänkin viimeisessä. Hyvä viini jaksaa ihastuttaa tai vähintäänkin sammuttaa janon ja raikastaa suun, mikä on enemmän kuin monen nykytyyliin tehdyn viinin kohdalla voi toivoa. Alla olevat viinit ovat osoittautuneet kulautuskestäviksi, mikä on seikka, josta ei puhuta tarpeeksi. Tämä artikkeli olkoon yritys nostaa aihetta takaisin keskustelujen agendalle.

Rabl Blauer Zweigelt Vinum Optimum (13,98€)

Viini, joka maistuu viinirypäleiltä. Siihen ei paljon tarvitse lisätä. Paitsi kehottaa ostamaan. Hieman viilennettynä enemmän kuin mukiinmenevä. Eloisa.

Travaglini Gattinara (19,88€)

Mausteista marjaa mehevillä tanniineilla. Vallan mainio töräytys vuodesta toiseen. Hinta-laatu kauniisti kohdillaan. Papukaijamerkin arvoinen happorakenne. Eloisa.

Marc Brédif Chinon (16,49€)

Hallitun rustiikki Cab franc, joka on sekä riittävän kypsä että alueelle uskollinen hennon paprikaisine flavoreineen. Ei chinonien parhaimmistoa, mutta oikein kelpo esitys ja ennen kaikkea raikas poikkeus tunkkaisessa valikoimassa. Eloisa.