Skip to content

Posts from the ‘Samppanja’ Category

Grand Champagne -tapahtuma 21. – 23.4.


Grand Champagne saapuu jälleen piristämään kevättä huhtikuun loppupuolella. Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty tapahtuma osoittautui menestykseksi. Yleisö löysi paikalle kiitettävästi maistelemaan kymmeniä erikoisuuksia paikalle lentäneiden samppanjatuottajien seurassa.

Tämän vuoden tähtivieraita ovat muun muassa kaikille tulevillekin vuosille mukaan ilmottautunut Clovis Taittinger, Lansonin tuore kellarimestari Hervé Dantan, aniharvoin matkustava Champagne Jacques Lassaignen Emmanuel Lassaigne, Charles Heidsieckin kellarimestari Cyril Brun sekä viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä Champagne Krugin johtaja Olivier Krug. Melkoista.

Juuri käynnissä olevassa julkistustapahtumassa juodaan, kuinkas muutenkaan, samppanjaa. Laseissa on tällä hetkellä muun muassa Taittinger 2008, Lanson Extra Age, Lassaigne Montguex BdB, Charles Heidsieck Brut Réserve sekä Krug Grande cuvée.


  
  

Samppanja – Kuplien kuningatar

Suomea on siunattu pieneksi maaksi suurella määrällä samppanjaosaamista. Kävin moikkaamassa Jukka Sinivirtaa hänen tuoreen samppanjakirjansa julkkareissa ja tunne vahvistui. Intohimo on nostanut Sinivirran vuosikymmeniä kerrytetyn osaamisen virtuositeetin tasolle.

Itse teos on ensisijaisesti hakuteos samppanjataloille, jotka Sinivirta on pisteyttänyt laadun näkökulmasta. Sinivirran kieli tunnistaa laadun, eikä hän kuulu koulukuntaan, joka juo vain jättituottajien kuuluisimpia prestiisiviinejä tai ainoastaan pientuottajien biodynaamisia artesaaniviinejä. Sinivirran Champagnessa on sävyjä. Koska maakunnassa riittää huomionarvoisia tuottajia, on sivujakin riittämiin: yli 500:n sivun teokseen on sisällytetty 230:n tuottajan esittelyt.

Kenelle kirja on tarkoitettu? Kelle vain, jota samppanjakärpänen on jo hieman puraissut.

Disclaimer: Sinivirralla on sama kustantaja kuin uusimmassa opuksessani Olut, viini, viski – Yhdessä ja jopa sama taittaja. Sanomattakin selvää, ettei se hyödytä meitä kirjailijoita tuon taivaallista.

Finlandia Caviar

Viime vuosikymmenellä Helsinki oppi juomaan samppanjaa, olisiko seuraavaksi kaviaarin syömisen vuoro? Se vaikuttaa ensimmäistä kertaa mahdolliselta, jopa todennäköiseltä. Tarvitaan vain yksi päämäärätietoinen venäläinen nainen sekä supisuomalainen kaviaarintuottaja. Lopputulos on paitsi herkullinen, myös hyväntuulinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Vaikka muitakin määritelmiä onnistuneelle päivälle voidaan käyttää, kaviaarista ja samppanjasta ei ole tarvetta livetä silloin kun on kyse juuri niistä. Finlandia Caviar on Helsingin ainoa kaviaaribaari ja se löytyy Etelärannasta Vanhan kauppahallin kulmilta.

Pientä kaviaariluukkua emännöi Valeria Hirvonen, joka syntyi 11.000 kilometrin päässä Khabarovskissa melkein Japanin tuntumasta, mutta päätyi Suomeen muutaman mutkan kautta. Hänen uransa kalan kanssa alkoi savustamalla 18 vuotta sitten kutostien varrella. Noista ajoista tuntuu olevan valovuoden matka Etelärannan kaviaaria pursuaviin puitteisiin, mutta Valerie vaikuttaa naiselta, joka on kotonaan monenlaisissa tilanteissa.

Tämä on tärkeä viestittää: Finlandia Caviarissa ei leiju uhkaava yläluokkainen tunnelma, Valeria saa kaviaarin syömisen kuulostamaan välttämättömältä kansanhuvilta. Hänen liikekumppaninaan toimii poika Kirill, jolla tuntuu olevan mainio ote työskentelyyn. Kaviaari-intohimo on läsnä viinihulluudesta tutulla tavalla. Kun tähän yhdistetään samppanja, ollaan perimmäisten totuuksien äärellä.

Puhutaanpa hieman hinnoista. Kaviaari on kallista, mutta ei niin kallista kuin moni ajattelee. Finlandia Caviarissa saa reilu 30 eurolla ostereita, aitoa kaviaaria sekä lasillisen samppanjaa. Ei lainkaan hullumpi paketti. Sanoisin, että tuotteelle ei ole laitettu tyypillistä helsinkiläistä ryöstökatetta.

Ehdotan seuraavaa: mene kaviaarille kaverisi kanssa vaikkapa kello kuusi ja jatka siitä sitten illalliselle. Apertiivi hoidettu paremmin kuin se on ollut Helsingissä tähän asti mahdollista. Valeria ja Kirill vaikuttavat tyypeiltä, joiden kanssa kaikki onnistuu. ”Anteeksi, kävelin sattumalta ohi, saisinko pari osteria?” ”Hoituu.” ”Anteeksi, minulle maistuisi nokare kaviaaria ja lasi samppanjaa.” ”Hoituu.”

Käy rohkeasti tutustumassa. Näinä kummallisina aikoina Suomelle tekee ihan hyvää nähdä venäläistä kulttuuria parhaimmillaan: vieraanvaraisena, elämäniloisena ja maanläheisenä sekä kykenevänä eeppiseen nautiskeluun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi parhaista tavoista nauttia kaviaaria, suoraan iholta. Jos kätesi on vähemmän karvainen kuin minulla, saat kauniita kuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Metallilusikka vaikuttaa kaviaarin makuun turmelevalla tavalla. Helmilusikka suussa on paras ratkaisu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vanha viidakon sanonta: jos paikalla on kauniita tyttöjä syömässä ostereita, ota kombosta kuva.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viisi vuotta peräkkäin voittanut osterinavaamisen mestari Johann Schlag työn touhussa. Osterit ovat Finlandia Caviarin toinen päätuote. Ne ovat aina tuoreita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Super premium Beluga Vodkaa ei saa muualta, koska yritys tuo itse sen maahan. Se maistuu, noh, vodkalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On se irstasta, samppanjaa ja kaviaaria samassa kuvassa. Viimeksi näin hyvä kaviaaritarjonta on todennäköisesti ollut ennen Suomen itsenäistymistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Kirillillä ei ollut vaihtoehtoja. Asia oli päätetty jo ennen kuin kysyin häneltä.” Pojasta tehtiin yhtiökumppani мамашаn mahtikäskyllä. Hän ei näytä kärsivän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kauppa on täynnä huipputavaraa mukavaan hintaan. Esimerkiksi muikun mätiä, jota ei ole pakastettu missään vaiheessa prosessia, 90€ kilo. tarjolla on myös monien kalalajien mätejä, joita ei marketeista löydy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kyllä Suomessa osataan. Moët tosin vähän sotkee maisemaa. Myymälän kaviaari ei tule Venäjältä, koska maasta ei saa viedä tavaraa ulos.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaviaaria tuottavia sampia on 12 eri lajia. Beluga voi kasvaa jopa 3000 kiloa painavaksi ja 8 metriä pitkäksi. Tuotteen hintaa selittää melko hyvin se, että sampi alkaa tuottaa mätiä vasta kun se on 20 vuotta. Silloinkin vain, jos se ei satu olemaan koiras. Sampea ei tapeta, sitä lypsetään. Viiden vuoden välein. Imperial kaviaari on peräisin 65-vuotta vanhasta kalasta. Käsittämätön bisnes.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Äiti ja poika -tiimi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viiriäisen munaa ja vaalean sammen kaviaaria. Ilmeisesti klassinen venäläinen yhdistelmä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maistettuani sekä samppanjaa että vodkaa, päädyin samppanja-vodkapäissäni ostamaan kaviaaria. 30 kympillä saa pienen kiekon. Syön sen jonain sateisena maanantaina.


Dinner in the Sky

Tuosta vähän tunnelmia hetki sitten päättyneeltä illalliselta, joka aterioitiin katonharjojen yläpuolella Helsingin Rautatientorilla. Viikon ajan tarjolla oleva Dinner in the Sky oli homman nimi. Mitään sanomattoman heinäkuun jälkeen sää oli yllättäen kuin morsian, lämmin liki hellelukemiin saakka, mutta leudon merituulen puhalluksessa miellyttävä. Sasu Laukkosen viiden ruokalajin pläjäys toimi, vaikka kokin jalat olivatkin ilmassa koko kattauksen ajan. Mummin samppanjat maistuivat pikkuruisista samppanjalaseista, joita tyhjensin ainakin kymmenen. Rasittavaa mutta totta, tämän illallisen ajan asiat olivat vain ja ainoastaan hyvin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Disclaimer: Pernod Ricard tarjosi maistelut. Pernod Ricard on tapahtumaa sponsoroineen Mummin maahantuoja. Tämä artikkeli on kirjoitettu hiprakassa.

ps. Jos haluat lukea lisää Sasun kokkailumeiningistä, tässä linkki haastatteluun, jonka kirjoitin herran inspiroivasta meiningistä joku aika sitten.

Jacquessonin tarhasamppanjat

20120607-180435.jpg

Jacquesson 735 on yksi suosikeistani Alkon vuosikerrattomien samppanjoiden ruuhkaisessa valikoimassa. Se on elegantti, mutta samaan aikaan lähestyttävä, peittelemättömän herkullinen viini, joka ei pakota älyllisyyteen, mutta tarjoaa mahdollisuuden moiseen, jos sellainen sattuu hotsittamaan; kuin jouhevasti kirjoitettu klassikkoromaani, jonka nielaisee yhdeltä istumalta.

Jacquessonin tapauksessa metafora on kirjaimellista laatua, sillä perinteinen 10 senttilitran maistiainen 735:tä on liian vähän ja vertautuu kiinalaiseen vesikidutukseen, mikä pakottaa aperitiivin tuplaamiseen, ranskalaisen kulttuurin jaloimpaan keksintöön.

Kun sain kutsun maistelemaan Jacquessonin tarhaharvinaisuuksia huippuvuodelta 2002, raivasin kalenteriini tilaa, minkä seurauksena näpyttelen tätä artikkelia par’aikaa suoraan kuplivalta rikospaikalta.

Tulen päivittämään tätä artikkelia tastingin edetessä puhelimellani, joten jos luet sitä nyt ja palaat sivustolle myöhemmin uudestaan, tarina on todennäköisesti täydentynyt ja muuttanut poissaollessasi muotoaan.

Ensin kuitenkin pari sanaa Jacquessonista. Tila on pitkään historiaansa ja mittavaan maineeseensa nähden varsin pienikokoinen: vuosituotanto on tätä nykyä vain 350 tuhatta pulloa, mikää jää kauaksi esimerkiksi Moetin, Veuven ja Pommeryn tahkoamista miljoonista pulloista. Ei mikään autotallioperaatio, mutta vahvasti putiikkikokoinen pulju. Perustamisvuonnaan 1798 Dizyn alueella toimiva Jacquesson oli yksi ensimmäisistä itsenäisistä taloista, ellei ensimmäinen. Tuotantoa konvertoidaan orgaaniseksi (kymmenisen hehtaaria ovat jo) ja sokerin lisäykset ovat dosagen muodossa pieniä. Takaeteissä kerrotaan yksityiskohtia, joita maakunnassa tavataan pantata, mikä kuvaa hyvin Chiquetin veljesten filosofiaa. Salamyhkäisyyden taakse usein piiloutuvassa Champagnessa läpinäkyvyys tuntuu vielä raikkaammalta kuin muualla.

Talon vuosikerrattoman viinin nimeämiskäytäntö on omalaatuinen. Tänään ensimmäistä kertaa maistelussa oleva 736 seuraa numerojärjestyksessä edeltäjäänsä 735:tä. Järjestysnumero ilmentää ensisijaisesti yksittäisen vuosikerran tyyliä, joka on 736:n tapauksessa vuosikerta 2008. Sekoitteessa on toki myös reserviviiniä vanhemmilta vuosikerroilta.

Pääasiallista vuosikertaa ei tietenkään saa mainita vuosikerrattoman viinin etiketissä, joten Jacquesson on keksinyt poikkeuksellisen numeerisen nimeämiskäytännön, jossa cuveen nimi muuttuu vuosittain. Miksi? Koska talo haluaa ilmentää vuosikertaeroja myös perussekoitteessaan sen sijaan että pyrkisi standardoituun ja tunnistettavaan talon tyyliin, kuten Champagnessa on tapana. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on oikeastaan melko selkeä homma. Hieman Burgundin mielenlaatua Champagnessa.

Jacquessonin omistaja Jean-Herve Chiquet kutsuu itseään ja veljeään ’turhautuneiksi viljelijöiksi’, jotka tekevät laadun eteen kaikkensa sekä tarhoilla että kellarissa, mikä ei ole Champagnen maakunnassa kovinkaan tyypillistä, mutta mahdollista, koska Jacquesson kasvattaa omat rypäleensä tai ostaa ne tutuilta naapureilta, jotka eivät tahkoa jättisatoja.

Maistetut viinit:

Jacquesson 735
Paahteinen, keltaluumuinen nokka. Heleä viini matalalla dosagella, leveällä moussella ja vedet kielelle herauttavalla piukalla lopetuksella.

Jacquesson 736
Tulee Vindirektin mukaan Alkoon jouluksi. Jäntevä, edeltäjäänsä kypsempi ja voimallisempi samppanja, joka on Chiquetin mukaan vielä hieman kiinni, mutta toimii mielestäni hienosti jo nyt.

Jacquesson 2002
Maltillisesti kehittynyt, kosiskeleva hunajainen briossituoksu. Maku on edelleen nuorekkaan pirteä. Kypsän hedelmäinen, raamikas viini. Herkullinen pläjäys, mutta hyötyy muutamasta vuodesta, joskin avautui lasissa muutamassa minuutissa merkittävästi. Saman vuoden cuvee 730 on millesimea kehittyneempi ja hyvässä iskussa juuri nyt. Jacquessonin perus-cuvee ikääntyy selvästi komeasti.

Jacquesson Dizy Premier Cru Corne Bautray 2002 (blanc de blancs)
Aavistuksen kukkainen samppanjatyyli, jossa marenkisuutta, mantelia, kypsää keltaluumua, sitrushedelmiä ja mineraalinen jämäkkä rakenne. Zero dosage.

Jacquesson Avize Grand Cru Champ Cain 2002 (blanc de blancs)
Paahteinen, mehiäisvahan ja kypsän hedelmäinen tuoksu. Kehittyneempi kuin Dizy. Rakenteeltaan suuri viini, joka kihelmöi paletilla mennessään alas ja jättää suuhun kuivan tunteen. Jännittävä lievästi yrttinen (oregano? Kreisiä) tarhaviini.

Jacquesson Ay Grand Cru Vauzelle Terme 2002 (blanc de noirs)
Syksyn tuoksuja, maltillista paahteisuutta, yllättäen hentoa päärynäisyyttä, integroitunut kaunis nokka, puhdas ja palettia hivelevä samppanja. Täydellinen balanssi.

20120607-160727.jpg

20120607-161916.jpg

20120607-162208.jpg

20120607-180412.jpg

Champagne Tarlant

Kuva Melanie Tarlantista on itsessään julkaisemisen arvoinen. Ranskatar pilvenhattaroiden reunustamana, kädessä samppanjalasi, päässä baskeri ja sormien välissä savuke. Katse kaihoisana kohti taivaanrantaa. Katkelma Jean-Luc Godard -elokuvaa keskellä Tukkutorin teollista miljöötä.

Puhutaan silti hieman Tarlantin viineistä, mutta vain hieman, jotta kuvalle jää tarpeeksi tilaa. Zero brut -spesialistina tunnettu Tarlant aloitti rutikuivien samppanjoiden tahkoamisen hyvän aikaa ennen kuin siitä tuli nykyisen kaltainen villitys. Itse asiassa pieni talo on yksi maakunnan suurimmista zero dosage -samppanjoiden valmistajista. Tarlantilla vannotaan terroirin nimeen: viinien halutaan ilmentävän maaperää, jolla ne kasvavat (sikäli kuin se on mahdollista kuplajuoman interventionistisen viininteon puitteissa, Piru huom.).

Dosage on kaksipiippuinen juttu: sokeri tukahduttaa maaperän ominaispiirteitä, mutta peittää myös hienovaraisia virheitä viininteossa ja raakamateriaalissa. Tämä on yksi syy, miksi monet tuottajat luottavat taajaan noin kymmenen gramman hujakoilla pyörivään sokeritujaukseen. Tarlantilla rutikuiva linja näyttää toimivan paremmin kuin hyvin: vaikeasti määriteltävä, mutta  sinänsä ilmeinen mineraalisuus on läsnä talon viineissä intensiteetillä, joka on Champagnessa kohtuullisen harvinaista.

Jos haluat maistaa samppanjaa, jonka profiilia hallitsee enemmän suolainen mineraalisuus kuin tynnyreiden, malolaktisen käymisen ja/tai sur lie -kypsytyksen tuottama pähkinäisyys/paahteisuus tai suoraviivainen kypsä hedelmäisyys, testaa Tarlantin Discobitch, pariisilaisen DJ:n ideasta syntynyt skandaalinkäryinen bilehilepullote, jonka sisältö on itseasiassa semanttisen arvonalennuksen läpikäynyttä Cuvee Louisia. Rajojarikkovalla nimellä siunattu pullote on tuottanut Tarlantille ongelmia Champagnen viiniviranomaisten kanssa, mutta tuotanto jatkuu siitä huolimatta. Maakunnan arvovaltaiselle tärkeilylle nauravat pullot päätyvät lähinnä Suomeen ja pariin muuhun paikkaan. Täällä puolilaittomia rajanylityksiä osataan ilmeisesti arvostaa.

Tapasin Melanien ensimmäisen kerran Wienissä pari vuotta sitten. Joimme muistaakseni auton takakontissa Itävaltaan tuotua Tarlantin zero brutia. Toisaalla tapasin myös hänen veljensä Benoit Tarlantin, joka on oiva esimerkki osaamisen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta myös rugbyn seuraamisen arveluttavasta vaikutuksesta nuoreen mieheen. Tarlantia on tarjolla muutamassa helsinkiläisessä ravintolassa, kukaties myös kaupungin ulkopuolella. Pistä vinkkiä, jos sinulla on tuoreita havaintoja pullojen liikkeistä.

Kuvan otti Ilkka Sirén, rikostoverini monessa herkullisessa rötöksessä.

Viinipiru koeajaa: samppanja jäillä

Katkaistaan helteilta siivet rysäyttämällä lomakauden aikana pölyttyneen sorvin ääreen hetkeksi. Kynä on terassisesongin jäljiltä tylsässä kunnossa, ei niinkään käytöstä, vaan enemmänkin sen puuttesta johtuen, mutta kulmahampaat ovat terävinä grillikauden jatkuessa vielä muutaman entrecôten verran. Blogielämä on mielekästä käynnistää jääkylmällä samppanjalla, etenkin kun hyisevä kielikuva ei petä: Moët & Chandon on nimittäin julkaissut maailman ensimmäisenä samppanjan, joka kiskaistaan suuripesäisestä punkkulasista jääpalojen kanssa.

Moët & Chandon Ice Imperial
Pinot Noir 40–50%, Pinot Meunier 30–40% ja Chardonnay 10–20%.

Tuoksussa on ananasta, litsiä ja muita trooppisten leveysasteiden hedelmiä. Näin Karibian tunnelmissa samppanja ei ole ollu Pirun paletilla koskaan. Paahteisuutta ei ole, mutta jokin hiivaleipämäinen komponentti hedelmäkoktailin joukosta erottuu hentona, mutta hähmäisenä.

Laitetaan suuripesäiseen lasiin ohjeistuksen mukaisesti jäitä. Juoksutetaan pullonkaula lasin reunaa kohden,  ja kaadetaan.

Hiilihappokuplat kuolevat nopeasti jäiden myötä pois. Lasiin jää melko vähäkuplainen janonsammuttaja, jonka hapokkuutta pehmittää tikkunekkumaisena makeutena paletilla tuntuva dosage, joka on noin 45 grammaa. Makean puolelle lipsutaan, vaikkei kesäkuumalla ole edes liukasta.

Maku on alkuun raikas ja lopuksi tahmea, aivan kuten Saint Tropeziin parkkeeratun jahdin kannella tarjotun drinkin kuuluukin olla. Onko kyseessä hyvä viini? Ei valitettavasti ole.

Säröllä ei ole väliä. Moët & Chandonin haarukoimassa kohderyhmässä haluttaneen nautiskella samppanjan prestiisistä ilman samppanjalle ominaista hermotupissa tuntuvaa hapokkuutta.  Tätä alleviivatakseen tuottaja ohjeistaa, että lasiin sopii pudotella viinin ja jäiden lisäksi kurkunpaloja ja sitrushedelmiä. Todennäköisesti melkein mikä tahansa mieleen juolahtava kelpaa; kenttä on avoin loppukäyttäjän luovuudelle, jos kellarimestarin valmistama kokonaisuus ei syystä tai toisesta miellytä. Ja eihän se miellytä.

Moët & Chandon Ice Imperial lanseerattiin muun muassa plastiikkakirurgiasta ja hillitystä charmista tunnetussa St. Tropezissa, jossa viini sai Moëtin mukaan hyvän vastaanoton.

Viini on osoitus Moët & Chandonin markkinointikoneen kyvystä tahkota; Sinisen meren strategiaa hyödynnetään onnistuneesti. Nykyisten asiakkaiden kulutuksen lisääminen ei ole ainoa tyrkyllä oleva kasvustrategia, jos myyntiin halutaan pontta.  Sitä voi lähteä merta edemmäs kalaan, apajille, joilla markkinoiden saturaatiopistettä ei ole vielä määritetty, niiden pariin, jotka eivät juo viiniä.

Moët & Chandon Ice Imperial on tarjolla valikoiduissa ravintoloissa kesäkauden ajan

Niin… Miltä viini maistui ilman jäitä? Keitetyiltä trooppisilta hedelmiltä, jotka yhdistyvät paletilla taltutettuun hapokkuuteen ja hentoon jälkibitterisyyteen. Sokeriliemimäinen makukokemus on valitettavan tunkkainen. Maku on kohtuullisen pitkä, mutta kokonaisuus jättää kaipaamaan päräyttävämpää kokemusta, mihin Moëtin kaltaisen legendaarisen talon pitäisi pystyä ilman ponnisteluja.

ps. Pullo oli journalistinäyte. Näin joudutaan Moëtin mustalla listalle.

Tiedotustilaisuus pohjasamppiksesta

Kuten olette lukeneet, viime heinäkuussa Ahvenanmaan edustalta löytyi hylky, jonka ruumassa makasi liuta ikivanhoja samppanjapulloja. Kärkeen pulloja epäiltiin 1700-luvun lopun Veuve Clicquotiksi, ”Keltaiseksi leskeksi”, mutta sittemmin valmistajaksi on tarkentunut Juglar-niminen samppanjatalo, joka pani pillit pussiin joitakin satoja vuosia sitten ja sulautui Jacquessoniin. Asiasta järjestetään tiedotustilaisuus Maarianhaminassa ensi keskiviikkona 17.11.

Mielenkiintoista nähdä, kuinka pohjapullojen mittaamatonta pr-arvoa hyödynnetään nykysamppanjan markkinoinnissa; Jacquessonilla ollaan varmasti valppaina. Jahka pullot lähtevät kiertoon, suosittelen pitämään silmällä Avellanin Essin Twitter-päivityksiä. Essi lienee niiden harvojen ja valittujen joukossa, jotka saavat vinkkua lasiinsa.

Kallis kulaus

Ilta-Sanomat uutisoi, että Ahvenanmaan liepeiltä, uponneesta hylystä meren pohjasta, on löytynyt samppanjaa, jonka epäillään olevan peräisin 1700-luvun lopulta. Tapaus muistuttaa Jönköpingiä, vuonna 1916 upotettua purjelaivaa, jonka rahtina oli tsaari Nikolai II:n tilaamaa Heidsieck Monopolea vuosikertaa 1907, jota myytiin ilmeisesti useamman kymmenen tuhannen euron pullohintaan uusrikkaille ja muuten vain rikkaille.

Ilta-Sanomien mukaan: ”Samppanjan löysi ahvenanmaalainen sukeltaja Christian Ekström. Pullon löydettyään hän maistoi sen sisällä ollutta nestettä ja totesi sen olevan samppanjaa.” -IS

Ei tainnut ahvenanmaalainen sukeltaja arvata, kuinka kalliin kulauksen tuli ottaneeksi. Ruotsalainen samppanja-asiantuntija Richard Juhlin epäilee pullon arvoksi puoli miljoonaa kruunua.

Suomalaiset kuplivat samppanjan kanssa yhä useammin

Tilastojen mukaan suomalaiset kaksinkertaistivat samppanjan kulutuksensa vuosikymmenessä. Vuonna 1999 juotiin 126 000 litraa, mikä tarkoittaa pseudojärkeilyllä, joka kolmaskymmenes suomalainen tyhjensi pullon samppanjaa vuoden aikana. Tosin, koska samppanjahumala on kalsarikännäilyskenessä näinä päivinäkin harvinaisuus, voidaan olettaa, että pullot jaettiin jonkun kanssa, jolloin saadaan tulos, jonka mukaan noin 6% suomalaisista maisteli samppanjaa 1999.

Vuonna 2009 samppanjaa kului yli kaksi kertaa enemmän. Kvasilogiikan mukaan 2009 noin reilu 15% ihmisistä osallistui samppanjapullon tuhoamiseen. Jos samppanja ajatellaan yleensä juotavaksi laseittain, lukema tietenkin kasvaa. Toisaalta, ne jotka avasivat pullollisen, avasivat todennäköisesti toisenkin, mikä tarkoittaa kulutuksen keskittymistä…

Oli miten oli, selvää on, että samppanja on alkanut maistua myös suomalaisille. Ajankohta on mitä mainioin, sillä tuottajien hinnanalennuspaineet ovat juuri nyt historiallisen suuret. Ei muuta kuin kuplimaan.